13. elokuuta 2012

Ei meistä kyllä kisoihin vielä ole...!

Mölliagit 9.8.

Ransu ja Liinu kävi agimölleilemässä viime viikon torstaina. Kenttä oli kyllä tosi huonossa kunnossa ja olin kohtuullisen pahalla päällä jo kun pääsin itse pelipaikalle ja lenkkarit oli läpimärät. Vielä lisää ärsytti se kun ruoho oli pitkää ja siellä alla oli vettä... arvelin ensinnäkin että Liinu ei liiku mihinkään kun on hyi hyi märkää, ja muutenkin raskas ja liukas pohja juosta.

Kisaavien rata aloitti ja siellä ensin minit ja medit. Joo-o, se oli sitten sellanen rata. Hyllyjä ei jaettu vaan siitä sai aina 10vp. Meidän pistesaldo oli varmaan jotain 100... heh no en tiä oliko ihan niin paljon mutta aikavirheen lisäksi hyllyteltiin ihan vaan muutama kerta, otettiin kepeiltä riittävästi virheitä ja kontakteiltakin vielä. Liinu ei osannut ollenkaan hakea eikä suorittaa keppejä tuolla paikassa. Nyt ollaan siinä pisteessä, että kotihallissa se osaa ne käytännössä vaikka mistä suunnasta ja hyvä ettei takaperinkin ja ne on sille aika suosikkieste, mutta ei näköjään muualla. Tätä pitäis pystyä treenaamaan ja HETI. Niinpä jätin sitten noissa mölleissä suosiolla kepit tekemättä ja jatkettiin virhepisteiden ottamista muilla esteillä. Markku sai jumpata kun me vähän kisailtiin :D Vai mitä sanotte tästä sähellyksestä:


Ransun kanssa tuo kisaavien rata menikin sitten eri mukavasti - no hei onhan se sentään kolmosluokan koira niin johan se pitää mennäkin! Paitsi että tulipa todistettua sekin epäilys todeksi, että mitä estettä Ransun kanssa täytyy pitää silmällä. Nimittäin puomia! Sinne pölähti putkesta puomille. Muuten rata oli ihan kelpo menoa, kepitkin ihan hyvät ja varsinkin olosuhteisiin nähden.

Ransun kisaavien rata ja voitto tältä radalta:


Liinun möllirata oli sitten jo vähän siedettävämpi, ja sillä tultiin kolmanneksi. Kyllä meillä vielä tekemistä on, kun otetaan tuollaisia ihme kieltoja. Liinulla kyllä nyt vähän paremmin pysyi pakka kasassa kahden radan verran, mutta kokemusta tarvitsee kerätä muuallakin kuin omalla hallilla ennen virallisten starttaamista. Torstai-iltana ne viralliset kisat tuntui harvinaisen kaukaiselta haaveelta Liinun kanssa, ja perjantaina mun olikin pakko käydä ottamassa parit harjoituskepit KiltAreenalla että ollaanko me oikeasti noin hukassa...?! No ei me siellä olla. Melkein sama kuin sanois että kyllä se kotona osaa... Se pitää nyt vaan saada osaamaan ja toimimaan muuallakin.

 

Tähän vielä poseerauskuva palkintojen kanssa:



Heidi Karangon agikoulutus 11.8.

Lauantaina oli sitten taas koulutusta vuorossa. Kouluttamassa oli Heidi Karanko, ja koulutus oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Treenirata oli 36 estettä pitkä, mutta meidän ryhmä treenasi sitä kahdessa jaksossa esteelle 22 saakka. Me takuttiin kohtuullisen kauan tuossa kahdella ekalla esteellä, kun ohjaaja oli niin töllykkä eikä älynnyt liikkua järkevästi. Sitten kolmosesteellä oli taas omat juttunsa, kun mä hätäilin. Koskahan sitä sen oppis ettei tarvi hätäillä ja kiirehtiä silloin kun ei ole kiire! Keppien haku oli aika hieno, haastetta oli lähinnä siinä etten häirinnyt koiraa keppien lopussa ja pidin ohjauksen päällä. Se nyt ei täällä olevalla videolla toteudu, mutta toteutui treeneissä.

Noiden treenien perusteella joku vois jopa väittää että juu kisavalmis koirakkohan me ollaan, mutta en jaksa enää toistaa siitä miten kokemuksia pitää saada jostain muualtakin kuin tutusta hallista.

Tässä radan alkupätkä:


Ja sitten loppupätkä, jossa parhaimmat treeniaiheet oli ehdottomasti sylkkäri ja poispäin kääntö. Omalta osaltani olen tyytyväinen itseeni, ja myös tuo radan loppuosa on sen näköistä ohjaamista että kehtaan myöntää omakseni...


Eiköhän ne videot kerro enemmän kuin sanat, joita en räkätautisena paljon jaksa kirjoitella... Koulutus meni hyvin ja siitä sai irti uusiakin juttuja, mikä ei ole itsestäänselvyys. Ihmetytti vaan miten Heidin koulutukseen ei sen suurempi ryntäys ollut, mutta onneksi olin paikalla ja kouluttaja oli kiva ja koulutus hyödyllinen :) 

Hierotin vielä koirat tänään, Ransulla oli etupää hyvässä kunnossa, vasemmalla puolella lantiolla vähän jotain ja Liinulla etupäässä, luultavasti johtui kaulurin käytöstä. Minna myös tuumasi, että vaikka Liinu sinänsä on kasvunsa kasvanut, niin lihakset kehittyy vielä ja se aiheuttaa niiden kireyttä.

Liinun JHD-testi 2.8.2012

Olen selvästikin laiskistunut blogin kirjoittamisessa, koska Liinun JHD-testistäkään ei ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Eipä sillä, että siinä olisi kovin paljon kirjoittamista, koska Liinun kanssa se oli aika lailla läpihuutojuttu. En pahemmin edes jännittänyt sitä etukäteen, sillä tiesin että ei sen pitäis meille ongelmia tuottaa. Eikä kyllä tuottanutkaan, paitsi sen suhteen että Liinusta huomasi kuulemma kilometrien päähän että sillä on juuri ollut juoksu ja lampaankakka maistui... Tuomari huikkasi pari kertaa että kutsu koira takaisin töihin ja kun katsoin taakseni niin Liinu mutusti tyytyväisenä papanoita :D Arvatkaa vaan piereskelikö se sitten illalla kohtuullisen pahan hajuisia pieruja...

Tässäpä videot:

1. legi



2. legi

 

Liinu on siis nyt suorittanut hyväksytysti saman AHBAn JHD-testin kuin Ransu vuosi sitten. Liinun seuraava haaste on paimennuksen esikoe (FCI) ensi lauantaina, jännätään kuinka siinä käy vai yritetäänkö me sitä turhan aikaisin.

3. elokuuta 2012

Essi 16.10.2005 - 1.8.2012

Vaikka tämä onkin koirien blogi, haluan kirjoittaa postauksen Essin muistoksi. Essi oli kaunein ja hellyyttävin kissa jonka tiedän, minun pikku kainaloinen. Viimeisen päälle "mun kissa" ja kissoista mainioin. Olisin halunnut sen kanssa vielä paljon yhteisiä vuosia, mutta jos terveys ei kestä niin sitten päivät loppuvat aiemmin.

Apulanta: Armo

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin

Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää

Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa

Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika.

Asuin Piippolassa ja aloittelin opintoja käsi- ja taideteollisessa syksyllä 2005. Kotiin oli jäänyt nyt jo sekin edesmennyt Tepsu, ja enhän minä osannut olla ilman kissaa... Niinpä etsin itselleni rakastamani kolmivärisen kissanpennun, joka löytyi 100km päästä Iisalmesta. Essin äiti oli ehkä isoin näkemäni naaras, ja aika paljon samanvärinen kuin Essistäkin tuli. Essi oli söpö ja rohkea pentu, joka oli päättänyt että siitä ja Miirusta (joka muutti meille osin yllättäen muutamaa viikkoa aiemmin) tulee parhaat kaverukset vaikka Miiru olikin "ujopiimänä" eri mieltä asiasta aluksi. Mutta kukapa voisi vastustaa Essiä? Miirusta ja Essistä tuli kuin paita ja peppu.

Essistä kuvia, alle vuoden ikäisenä:

Essi ja Miiru sohvalla mun kanssa päiväunilla.

<3 td="td">


Eka vappu, Essi 6½kk.

Mun kainaloinen :)




Essi tykkäsi ottaa päiväunia kanssani milloin kylkeä tai polvitaipeita vasten kehräten. Se ei pentuaikojen jälkeen ollut mikään sylikissa siinä mielessä, että se päätti itse kenen syliin se asettuu, milloin ja miten pitkäksi aikaa. Oikeastaan sille kelpasi vain minä. Opetin sen ja Miirun kulkemaan valjaissa jo pentuna, joka oli sisäkissalle kivaa mielenvirkistystä. Valjaat kun ei juuri hidastaneet puihin kiipeilyä ja paikkojen tutkimista.

Essi sai nelisen vuotta sitten lisänimen "Prinsessa", koska se osallistui kotikissamätsäriin ja voitti sen ja oli vielä yleisön suosikkikin. Mulla oli mukana Essi ja Dora, jotka olivat kyllä kaikkien ihastuksen kohteena. Ja miksi eivät olisi olleet, kun kumpikin oli niin kauniita, söpöjä ja veikeitä. Essin komea voittopokaali ja -ruusuke ovat koirien palkintojen seassa ja ovat kyllä kaikista hienoimmat ja isoimmat.

Niin kaunis.


Hiekkakylpyyn aina kun mahdollista!


Viime kesänä Essi sairasteli korkeita maksa-arvoja, ja vaihdoin takaisin hyväksi havaittuun ruokaan. Mutta niinpä vain ei laadukaskaan kuivaruoka taannut pitkää ikää ja terveyttä, ehkä syynä pisuongelmiin oli ruuan kuivuus eikä niinkään sen laatu. Syy niihin ei selvinnyt eikä lääkkeet auttaneet, joten kipeä päätös sateenkaarisillalle lähettämisestä tuli vähitellen ajankohtaiseksi. Ajattelin, että nyt ei taas ole ollut ongelmia vähään aikaan... kunnes ne tulivat taas. Uskon, että Essillä oli loppuvaiheessa kenties kipuja tai muuten kurja olo, koska se oli tavallista kärtyisämpi ja vetäytyvämpi.

Keskiviikkona tulin kotiin, paijailin Essiä ja vein sen valjaissa pihalle kävelylle. Se ei olisi halunnut, mikä ei ole sille ollenkaan tavallista. Se naukui ja valitti. Pissaaminen nurmikolle kyllä onnistui. Tultiin sisälle ja leikkasin siltä kynnet, laitoin sille valmiiksi pedin kuljetuskoppaan ja sitten lähdimme kilometrin mittaiselle automatkalle eläinlääkäriin. Essi on aina inhonnut matkustamista ja alkanut voida pahoin, joskus sen on ehtinyt hädin tuskin viedä autoon kun on huono olo tullut, mutta nyt ei. Onneksi Pentti Tapio - meidän vakioeläinlääkäri - on rauhallinen ja sympaattinen, ja niinpä meidän viimeiset yhteiset hetket oli rauhalliset ja kauniit. Olin itkenyt ensimmäiset itkut jo kotona kun otin lyhyen videon pätkän Essistä, ja Essin ikiuneen nukahtamista katsoin silmät sumeina ja mieli mustana.

Kotona otin Essin kopassaan viereen ja jätin sille vielä siinäkin hyvästejä. Olin kiittänyt sitä jo ennen eläinlääkäriin lähtöä kaikesta ja kertonut miten rakas se mulle on ollut. Eilen hautasimme Essin Tepsun viereen. Tätä kirjoittaessakin itkettää, mutta tuntuu hyvältä muistella yhteisiä aikoja. Vielä ei edes tajua, millaisen aukon Essi on jättänyt meidän perheeseen jälkeensä, vaikka on koirat ja Miiru ja Dora. Yksi on poissa, persoona ja ystävä jollaista ei tule toista. Ikinä.

Sateenkaarisilta

Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.

Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.

Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
 
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista. 

Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä. 

Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon. 

Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi. 

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...