Mielenparannustreenit

Oulun kisojen jälkeisenä päivänä oli suunniteltuna treenit muutenkin, mutta se muuttui myös jossain määrin mielenparannustreeniksi. Hyvä fiilis tekemiseen palasi, kun sai tehdä onnistuneempaa rataa. Niin ja pääsi treenimään myös Ransun kans :) Se on niin intopiukeana aina :) Voi että, en kyllä pääse siitä ihastelusta mihinkään, miten eri tavalla nuo koirat näyttää sen intonsa tehdä. Kummallakin on motivaatio ja halu yhteiseen tekemiseen 10+, mutta ne vaan näkyy eri tavalla.

En nyt muista varmaksi, mutta mun mielestä tämä rata oli Rauno Virran käsialaa, maajoukkuekarsintarata viime kesältä. Toivottavasti ei mene pahasti pieleen...

Noh, joka tapauksessa sain tehtyä ennen kaikkea kepeillä hyvää reeniä. Poispäin käännöstä keppien jälkeen. Kummankin koiran onnistuin ensin laittamaan kepeiltä puomin alla menevään putkeen! Kiva ratahan tuo oli, vaikka välillä sai kyllä tosissaan laskea askeleita minimiin, että ehtii ottamaan ne kaikki ajoissa :) Tarkoitan lähinnä tuota Ransun kanssa tehtyä kahta peräkkäistä saksalaista.

Liinun kanssa treenattiin aika paljon myös keppien takana leikkausta. Sitä taitoa olis monissa kisoissa tarvinnut, mutta on ollut pakko keksiä muita - huonompia - ohjausvaihtoehtoja, kun koira ei osaa. Tämä takanaleikkaus osoittautui vaikeaksi ohjaajalle, lähinnä kolmesta syystä: 1. kehuminen piti ajoittaa oikein, 2. liikesuunta piti olla oikein ja 3. ohjaajan liikkeen piti tapahtua ei-liian-aikaisin. Koiralle tarvitsi antaa itseluottamusta keppien suorittamiseen, joten laitettiin palkka namikippoon keppien päähän. Näin toimien Liinu haki kepit umpikulmasta avokulmaan ja kesti ohjaajan leikkaamisen takana ja itsenäisen pujottelun loppuun asti. Eli jäin sitten vielä sinne keppien puoliväliin selvästi irti kepeistä kun Liinu pujotteli loppuun. Tiistaina käytiin seuran treenivuorolla tekemässä pieni kertaus, ja jotain oli tapahtunut parin yön aikana! Liinu meni lähes kaikki toistot puhtaasti ja tosi hyvällä vauhdilla. Oikein hieno! Näitä täytyy käydä tekemässä vielä erikseen, mutta kyllä mä myös aion kokeilla niitä kisoissa, jos tilaisuus tulee. Väkisin en ala tekemään, mutta jos järkevin ohjaustapa on leikata takana niin sitten sitä käytetään kisoissa.

Ransun kanssa treenattiin 65cm rimoilla ja voi jestas kun ne tuntuu ja näyttää korkeilta! Ransu menee melko hyvin kuuskymppiset, mutta tuo 5cm lisää on sille aika ratkaiseva. Se ei jaksa sujuvasti kuin pari radan vetoa. Puhuttiinkin siitä tänään yhden pienehkön maksin ohjaajan kanssa, että koiran kunnosta se ei ole kiinni, se 65cm on vaan niin, niin raskas tämän kokoisille koirille. Parin radan jälkeen huomaa jo hyppytekniikassa, ettei jaksa tehdä enää niin vaivattoman näköisiä hyppyjä. Tuo video on varmaan juurikin toinen tai kolmas veto.

Liinulla vastaavasti rimat 45cm. Sille ne ei ole temppu eikä mikään. Mutta eipä ne olekaan suhteessa koiran kokoon niin korkeita. Noh, en jaksa tästä enempää jauhaa, rimakorkeudet on mitä on ja arvokisoissa ne on kuitenkin tapissa. Samoin kuin okserit ja pituudet. Niitä on vaan koiralle reiluinta reenata ennen arvokisoja (jos niihin asti päästään), että tottuu korkeampiin. Toisaalta edellisissä kisoissa Kuopiossa oli maksi3:lla 55cm rimat ja medi3:lla 35cm...

Kivat treenit! 

Oulun kisat 11.4.

Viime viikonloppuna suunnattiin vaihteeksi Ouluun kisaamaan. Tuomarina Timo Vertanen. Ollaan oltu toissa kesänä Timon radoilla, 2-luokassa Kemissä. Siellä Liinu nousi nollavoitolla kolmosiin, teki nollakoirana toisenkin voittonollan ja lisäksi hyvän radan vitostuloksella. Nyt ei ollut ihan sama meininki. Ei meillä eikä monella muullakaan.

Eka radalla Liinu ei ollut kuulolla. Noh, ratakin oli sellainen, että jouduin oikeasti tosissaan miettimään moneen kohtaan ohjausta. Enkä keksinyt alkuun mitään hyvää ja varmalta tuntuvaa, toimivaa ohjausta. Eikä se mun valinta odotetusti toiminutkaan. En usko, että olis välttämättä toiminu vaikka koirakin olis ollut kuulolla. Liinu ehti suoritella useamman esteen, mutta periaatteessa lähdettiin esteen nro 3 jälkeen radalta. Kävelin tyynen rauhallisena ulos, Liinu vouhotti ympärillä. Kun käveltiin palkalle, se kiskoi ja pomppi, mutta siellä mä otin sitten sitä lavoista kiinni ja sanoin että tuollasia ratoja me ei tehdä, vai mitä? En torunu, mutta sillai kuitenkin "vakavalla" äänellä sanoin. Silloin se jotenkin tajusi vasta, ettei mamma ollutkaan ihan intopiukeana sen temppuilusta radalla. Teetin sillä parit temput siinä ja palkkasin sitten iloisesti. Toiselle radalle lähtikin sitten ihan eri koira.

Rata vaan oli yksinkertaisesti haastava. Sen kertoo tuloslistatkin sekä mini- että mediluokassa. Jos osanottajia on liki 30, ja tuloksena on 2-3 nollaa, loput hyllyjä, niin onko se silloin onnistunut rata? Näistä tällaisista tuomareista ja heidän radoistaan virisi keskustelua useammallakin face-kaverin seinällä myös tämän viikonlopun osalta (eri tuomari, eri kisapaikka, minä en kisannut). Minusta se keskustelu on ollut asiallista ja ennen kaikkea AIHEELLISTA. Mikä into joillain tuomareilla on suunnitella koiralle epäloogisia ja liian vaikeita ratoja? Eikö agilityyn muuten muka saa haastetta? Pitääkö koiran turvallisuus vaarantaa, jotta saadaan muka vaikeita kohtia radalle? Sekö on lajin "eteen päin viemistä"? Kolmosluokan radat on mielestäni ihan riittävän haastavia ilman, että siitä tehdään vielä vaarallistakin. Ja minä pidän itseäni ja koiriani kuitenkin kohtuu taitavina, joten en valita mielestäni turhasta siinä kohtaa, kun sanon että rata on kisaradaksi liian vaikea. Treeniradat on erikseen, ja niidenkin pitää olla turvallisia. Kisaratojen on oltava suoritettavissa. Mutta jos hyl% on 94, niin se on minusta vähän liikaa?? Noilla tuon tyyppisillä radoilla eivät pärjää nopeat koirat, mutta eivät myöskään nenästä joka paikkaan vietävät, koska niillä ei sitten riitä aika, koska voimakas hallinta vie vauhdin.

Tältäkö tuloslistojen pitää näyttää? Ei minusta. Hyl% lähes 94.

Mineillä meni vähän paremmin, mutta liikaa hylättyjä tuloksia silti?

Agilitya ei pidä mun mielestä viedä tuollaiseen "lannistetaan kisaajat liian vaikeilla/vaarallisilla radoilla" -suuntaan. Sanon nyt tähän väliin että SUURIN OSA agilitytuomareista on kuitenkin asiansa osaavia, ottaa huomioon turvallisuuden ja ratojen loogisuuden, tekee virtaavia ja sujuvia ratoja, joissa on silti haastetta ja ansapaikkoja. Sopivasti, että saadaan ne paljon puhutut jyvät eroteltua akanoista. Mutta sitten on valitettavasti jo omallakin "listalla" joitain tuomareita, joiden radoille en enää mene. Ihan kannanottona ja periaatteesta. Olen sitä mieltä, että jos SM-tasolle pyrkii, kuten minäkin pyrin, pitää pystyä suoriutumaan kenen tahansa tuomarin radasta, eikä tuomarilla saa olla merkitystä kisoihin osallistumisen kannalta. MUTTA. Jos itse kokee ja toistuvasti kuulee muilta huonoja kokemuksia jonkun tuomarin asenteesta/ratasuunnittelusta/käyttäytymisestä, niin kyllä minä silloin äänestän jaloillani. Niin yksinkertaista se on. Jopa tällä korkeudella ja sopivan matkan päässä on sen verran kisajärjestäjiä ja kisoja nykyään, että voin jättää kisoja välistä tuomarin takia. Onneksi niitä tuomareita on vain pari, mutta lisää ei tarvi tullakaan. Kisajärjestäjät päättää tuomareista, joita kutsuvat tuomaroimaan kisojaan, ja näitä keskusteluja käydessä olisi hyvä keskustella seuran harrastajien kesken tuomarikokemuksista. Niin yksinkertaista se toisaalta on. Toisaalta ei ole, koska kuka valvoo tuomareiden toimintaa ja heidän kisaratoja? Kuinka vaikutetaan siihen, että tuomarit ovat asiansa osaavia ja ymmärtävät oman vastuunsa ratoja suunnitellessaan?

Noh, sitten siihen onnistuneempaan rataan. Tehtiin niitä paria nollatulosta lukuunottamatta aika lailla pisimmälle puhdasta rataa. Sitten tulee joku typerä kämmäys ohjaajalta, eikä koiralla ole oikein tietoa radan jatkosta. Eli kiertää putken jälkeisen hypyn ohi. Ohjaaja hätiköi ja otattaa vielä toisenkin kiellon. Jos edes tuloksen kera maaliin? No ei, kun keppien jälkeen persjättö on huonoakin surkeampi ja koira menee selän takaa hypyn väärään suuntaan. Rata oli sinänsä kyllä aika kelpo suoritus, vauhtia oli ja vaikeitakin ohjauskuvioita tuli käytettyä useampia ja vieläpä onnistuneesti. Oli pakko käyttää, ns. perusohjaus ei riittänyt. Piti osata ohjata koiraa edestä, viereltä ja takaa.

Seuraavana päivänä piti sitten käydä treenaamassa olikohan viime vuoden karsintarataa (??), että sai sen turhautuneen fiiliksen pois. Tuo karsintaratakin tarjosi omat haasteensa kyllä, mutta se tuntui silti helpommalta ja mukavammalta mennä kuin edellisen päivän kisarata. Mutta siitä kirjoitan sit myöhemmin lisää, nyt pitää lähteä - yllätys yllätys - treeneihin, on Karjalaisen Mikon agikoulutuksen päivä 2 :)