Liinun matkakertomus

Kirjoitin rotulehteen matkakertomuksen Liinusta, 3-luokkaan noususta valioitumiseen. Tässäpä se on tännekin jaettuna :) Juttu on kirjoitettu lokakuussa -16.

*****

Liinun matkakertomus

Kuka on Liinu? Entä kuka on Liinun ohjaaja, joka tätä kirjoittaa? Liinu on viralliselta nimeltään High Volts Igloo Inuit, ja minä taas Sanna. Liinu täyttää marraskuun lopulla 6 vuotta. Minä olen ollut agilityharrastaja vuodesta 2009. Liinu on elämäni toinen agilitykoira, ja ilman mitään vaikeuksia voin sanoa, että toista samanlaista ei ole eikä tule. Ikävä kyllä. On se sen verran ainutlaatuinen paketti kaiken kaikkiaan.

Olen aiemmin kirjoitellut meidän matkasta 3-luokkaan. Liinu siis aloitti virallisissa kisoissa kisaamisen vähän päälle 2-vuotiaana, tammikuussa 2013. Puolen vuoden kuluttua siitä noustiin kolmosiin. Kisauraa on takana siis pian 4 vuotta. Paljon on mahtunut näihin vuosiin, ja starttejakin meille on kertynyt virallisissa kisoissa parisataa. Tuloslistoja kun katsoo, niin yli puolessa starteista meidän tuloksena lukee HYL. Siihen on syynsä... moniakin. Me ollaan tehty valtavan paljon hirmuisen hienoja ratoja, ja jossain yhdessä kohtaa tehty yksi pieni virhe... Sitten me ollaan kyllä tehty paljon sellaisiakin ratoja, että ei tiedä pitäiskö niitä katsoa aprillipäivänä vai halloweenina. Hauskaa meillä on silti aina – ja niin on varmaan yleisölläkin! Tai ehkä hieman valehtelen, jos sanon että meillä aina, on joitain yksittäisiä kertoja, jolloin mulla ei ole ollut heti tuoreeltaan niinkään hauskaa maalissa... Liinu on aina omasta mielestään niin hirmuisen taitava ja maalissa se on aina sitä mieltä, että se oli paras rata ikinä! Tätä onnistumisten ja (en haluaisi sanoa) epäonnistumisten vuoristorataa kun on muutaman vuoden juossut, niin ne onnistumiset on sitäkin herkullisempia, kun ne ei tule helpolla.

Voi sitä innostuksen määrää, mitä tämä laji tuossa mun agitypyssä aiheuttaa! Liinu on aina valmis agilityyn, aina. Se tekee aina sataprossaa ja yli. Välillä se kuumuu lajista niin, että sen saaminen kuulolle ja noudattamaan ohjausta on mahdotonta. Liinu ei yleensä jää kyselemään, jos ohjeita ei tule. Se ohjautuu niin pienistä eleistä, että ihmispolosen on mahdotonta pystyä olemaan koko ajan niin tarkka ja niin nopeasti. Välillä katselen hieman kateellisena koirakoita, joiden koirat antaa ohjaajille paljon virheitä anteeksi ja paikkailee näiden töppejä nöyrästi. Sitten katson kiittäen Liinua, joka ei ohjaajan virheitä paikkaile, vaan opettaa mua jatkuvasti tekemään tarkempaa työtä ja kehittymään paremmaksi ohjaajaksi.

Oltiin kisattu vajaa pari vuotta kolmosissa, kun tuli ex tempore ajatus ilmoittautua keskellä viikkoa iltakisoihin Seinäjoelle (ne on täälläpäin todella harvinaisia). Kannatti ilmoittautua, koska tehtiin yhdet meidän kisauran hienoimmista ja onnistuneimmista radoista, sekä napattiin molemmilta nollavoitot! Niinpä valiokello laitettiin tikittämään ensimmäisen sertin myötä 13.5.2015. Pari viikkoa myöhemmin, 31.5., kisailtiin Lapualla erään suosikkituomarini Virtasen Andersin radoilla. Ne oli huimat kisat, sain silloin Liinulle toisen agilitysertin! Sen lisäksi Liinu sai kerättyä sille vuodelle SM-nollat kasaan, ja sama tilanne taisi olla myös toisella koirallani Ransulla, joka myös lunasti niissä kisoissa osallistumisoikeuden arvokisoihin. Vuonna 2015 taisin olla Liinun siskon omistajan lisäksi ainoa schapeohjaaja, joilla oli kahdella kisakoirallaan osallistumisoikeus sekä SM-kisoihin että MM-karsintoihin.

Vuosi siinä kisattiin ja hankittiin enemmän ja vähemmän menestystä. Nollia tuli ihan mukavasti, mutta tupla jäi puuttumaan. Niinpä tämän vuoden yksilöarvokisat jäi haaveeksi. Se ei kuitenkaan ollut keväällä päällimmäisenä mielessä. Tänä keväänä meidän kotiseura järjesti kisat, joissa tehdä paukuteltiin alkuun pari oikeinkin hyvää rataa mutta 5-tuloksilla. Kolmannella radalla sitten tehtiin nolla, ja jännittävien vaiheiden jälkeen sillä nollalla voitettiin! Liinu sai siis kolmannen agilitysertinsä 29.5.2016, ja valioitui siinä samalla Suomen Agilityvalioksi. Uskomatonta, joskus ne parhaat radat tehdään juuri oikeaan aikaan ja paikkaan. Kyllä me hyviä ratoja osataan tehdä, mutta tuloksia ei niinkään paljon... Näyttelytulos oli haettu jo heti 16kk iässä valmiiksi, joten ei muuta kuin valiohakemusta menemään. Kennelliitto vahvisti Liinun Agilityvalion arvon 30.9.2016.

Hienot kisahetket sai siitä jatkoa, sillä me saatiin kesän ja syksyn aikana SM-nollat ensi vuodelle kerättyä. Nyt on mukava kisata, kun ei ole odotuksia serteistä eikä myöskään nollista ensi vuodelle! Liekö sitten siinä syy, vai miksei me nyt loppusyksystä ollakaan tuloksilla juhlittu... Vuosi 2016 on ollut ehdottomasti mun ja Liinun kisauran hienoin, mittasipa sitä sitten millä tahansa mittarilla. Paljon onnistumisia, hienoja kokemuksia ja mukavia muistoja on jäänyt vuoden varrelta. Tykkään kisailla eri puolilla Suomea, ja kun kisa(matka)kumppani on parasta laatua, niin mikäs tässä on agiliitäessä :) Jos joskus saisin Lampunhengelle tai Hyvälle Haltijalle esittää toiveen, niin toivoisin toista Liinua. Koska sitä mahdollisuutta tuskin tulee, niin on onnea omistaa ja ohjata näin armottoman hienoa harrastuskoiraa ja ystävää kuin Liinu! Kiitos kuuluu jälleen kerran Riikalle tästä sähikäisestä :)

Matkaterveisin FI AVA Liinu ja Sanna

Heinäkuun paimennusleiri 19.-21.7.

Tämä postaus on odotellut heinäkuulta asti muuten valmiina, mutta odottelin josko olisin saanut siihen muutamia kuvia paimennusleiriltä... Noh, niitä ei nyt ole, mutta tulkoon teksti kuitenkin saman vuoden puolella :)

***** 

Päästiin taas pariksi päiväksi Kuttukuuhun paimentamaan, siitä tulee kyllä mulle koko ajan innostavampaa ja kiinnostavampaa. Mulla on kaks aivan erilaista koiraa, aivan eri vaiheissa. Kumpikin opettaa mua ja antaa uusia haasteita.

Leirin ajalle oli alunperin luvattu koko ajaksi tosi kaunista ja aurinkoista säätä. Tiistai-iltana olikin tosi kiva ilma ajella Pohjois-Savoon, ja keskiviikkona oli suorastaan helteistä. 

Tehtiin keskiviikkona Liinun kanssa muistaakseni jonkin verran hakuja (koska karkuutettiin laumaa) ja ränniä. Liinu tuli tosi reippaasti tekemään ränniä. Se oli selvästi kasvanut ja saanut itsevarmuutta lisää ahtaampiin paikkoihin. Sillä on tullut itselleen työälyä lisää, se osaa käyttää ääntään ja tarvittaessa se kävi komentamassa ensimmäisiä lampaita eteenpäin rännissä. Lisäksi se oli apuna kun laitettiin lampaita ryhmiin varikolle. En nähnyt mitä se teki, koska toinen ohjaaja oman koiransa kanssa oli varikon ulkopuolella ja itse olin varikolla laittamassa lampaita karsinoihin. Kuulin vain, että siellä se komensi lampaita ja kohta niitä sitten aina tuli mulle :D Jälkeenpäin Sinikka kertoi, että se teki tosi hienosti ja itsenäisesti töitä, vaikka ei nähnytkään mua. Eli mitä tästä päättelin? Että kyllä niille kehittyy itsekseen se suurin äly siihen hommaan, ja niiden pitää pystyä työskentelemään myös ilman että koko ajan näkee mua tai saa multa käskyjä. Tässä hommassa se Liinun itsenäinen ajattelu saa ollakin valloillaan :) Otettiin sit lisäksi varikolta lampaita ulos. Sinne se ei oikein mielellään mene ahtaisiin paikkoihin, ja se pyrkikin pois varikolta. Kerran se hyppäsi sellaisen korkean portin ylikin, mutta kuitenkin tuli heti kutsusta takaisin. Laitoin sen lampaiden taakse ja saatiin lampaat ulos varikolta. Kaikki koirat ei siedä sitä ahtaan paikan ja lampaiden aiheuttamaa painetta yhtä hyvin, ja Liinulla on lisäksi se huono puskukokemus varikolta muutaman vuoden takaa.

Prikan kanssa tehtiin pienemmässä aitauksessa vähän peruskuljetusta. Ensimmäinen kierros menikin mukavasti. Prikka on paljon enemmän silmällä ja katseella paimentava kuin Liinu. Sen tosin huomasin jo metsäpaimenessa keväällä. Tuntuu jotenkin ihmeelliseltä, että tuollainen tukkakoira paimentaa katseellaan sen tukan alta. Prikka voi olla vahvempi koira kuin Liinu, sillä on ainakin aivan eri elkeet lampaiden kanssa. Se ei ota lampaista eikä ahtaista paikoista mitään painetta, liekö tuo sitten vielä sitä samaa lapsenuskoa ja luottamusta, mitä Liinullakin oli, ja touhun karu totuus paljastuu sille vähitellen. Sinne se tuli ränniinkin oikeastaan ihan itsekseen ja lampaat liikkui. Vaikka se on pieni, sillä on voimaa. Ei kyllä tarkoituksella sitä ränniä tehty, me jotenkin ajauduttiin sinne...

Prikalle tosin tuntui olevan kauhistuttava asia se, että ohjaajalta tulee vaatimuksia ja painetta. Mutta se miten se siihen reagoi, oli Sinikan mukaankin schapelle hieman epätyypillinen. Siinä, missä moni schape pyrkii aitauksesta pois läpi ja alta ja vaikka miten, niin Prikka pari kertaa loikkasi aitausta vasten. Sen jälkeen se ryhtyi tomeralla haukulla komentamaan aidan takana olevia päästämään sen pois kun mamma vaatii mua töihin. Aamun ekalla kierroksellakin se joutui naamatusten lampaan kanssa, lammas vissiin vähän uhitteli Prikalle, niin toinen vaan murahti sille lampaalle että menetkös siitä uhittelemasta :D

Toisella kierroksella Prikan mielestä mamman vaatimukset on ihan kauheita, joten otettiin Liinu sille apukoiraksi. Käytännössä Liinu hoiti työt ja Prikka seuraili sivusta. Kutsuin sitä kyllä töihin, ja se välillä tulikin, mutta heti kun sen olis pitänyt sietää mun antamaa painetta kun ohjasin sitä lauman taakse, se livisti kauemmas. Siinä me sit ajauduttiin sinne ränniinkin kun mulla oli kumpikin koira töissä.

Keskiviikko oli siis aivan huikea paimennuspäivä, ja päätin että kyllä se Liinu lähtee koittamaan ykkösluokan koetta tänä syksynä. Ja Prikka taippariin (jälkihuomautus: päädyttii kuitenkin agikisaamaan sekin paimennuskisaviikonloppu, joten se niistä suunnitelmista). Torstaina satoi vettä aika tavalla, joten lampaat ja koirat oli sitä mieltä, että ei tässä säässä voi paimentaa. Lampaat oli enemmän kun tahmeita, eikä suostuneet tulemaan varikolta tai liikkumaan sinne minne niitä yritettiin viedä. Ne karkaili aitauksista jne. Liinun kanssa yritettiin häkistä ottoa, ja harmittaa kun se ei onnistunut kun lampaat oli päättäneet pysyä katoksen alla. Liinu ja Prikka oli hetken aikaa yhdessä töissä, mutta eihän siitä mitään tullut. Lampaat oli sitä mieltä, että tätä me ei haluta enää yhtään, eikä Liinu saanut yksin niitä pidettyä kasassa. Eikä se Prikan haahuilu kyllä auttanut asiaa yhtään. Harmittaa kun torstain paimennukset jäi niin vähiin. Olisin halunnut Liinun kans pari onnistunutta häkistä ottoa ja harjoitella vähän pidempää kuljetusta. Noh, joskus luontoäiti päättää toisin ja lähettää vesisateen kaikkien kiusaksi.

Prikan kanssa mentiin lopuksi pyöröaitaukseen. Se ei olekaan ollut siellä aiemmin. Sielläkään Prikka ei ollut moksiskaan seinistä tai lampaista, vaan sen mielestä oli vähän kamalaa kun mamma vaati siltä. Kyllä se sit alkoi aika mukavasti kuljettaa laumaa, mutta se tosiaan tuntui paineistuvan mun vaatimuksista. Samaahan se joskus tekee agilityssa, siellä se sit vaan liimautuu jalkoihin tai syliin ja mielistelee. Pieni tarvii tietenkin itseluottamusta, mutta meidän suhteellakin on varaa vielä kehittyä.

Mä oon ollut aiemminkin ihmeissään ja vähän hukassa tuon Prikan ohjaajapehmeyden ja nöyryyden kanssa. Mä kysyin Sinikalta, että mitä mä teen väärin, kun Prikka paineistuu välillä mun vaatimuksista. Että kun se on aina ollut niin mahdottoman nöyrä ja kiltti eikä ole mistään uhmannut tai mun ei ole sille tarvinnut kunnolla suuttua mistään. Sinikka sanoi, että se siinä juuri onkin kun se ei ole tottunut siihen että siltä vaaditaan, että se kokee sen vaatimuksen niin negatiivisena. Se on omasta mielestäänkin niin kiltti ja nöyrä, että se on ihmeissään siitä miksi sille annetaan painetta jonka se kokee aluksi pelkästään epämiellyttävänä. Sen pitää vain saada paimennuskertoja ja oppia sietämään se minultakin tuleva paine, sietäähän se lampailta tulevan paineenkin ja tähän asti ahtaammat paikatkin. Ei sille ollut keskiviikkonakaan mikään temppu mennä lampaiden ja varikkoportin väliin - paikkaan jonne koiran on haastavaa mennä kehotettunakin ja jota esim. Liinu ei oikeastaan tee vaan pyrkii saamaan lampaat muuten irti aidasta.

Luonnetta siinä pikku Pipanassa silti on, sitä en ole koskaan epäillyt, vaikka se minua kohtaan onkin todella nöyrä. Se ei todellakaan ole edes mikään jääräpää (jälkihuomautus: näin puoli vuotta myöhemmin totean vain, että kyllä siinä sitä omaakin tahtoa ja jääräpäisyyttä on, mutta aika taipuisa narttu se silti on). Mutta ylitseen se ei anna toisten koirien eikä lampaiden kävellä. Minä saan vääntää sen vaikka solmuun. Oli helpottavaa kuulla se Sinikan kommentti Prikasta. Liinu on jo eri tavalla kiinnittynyt tuohon työhön ja myös agilityyn, että se sietää ne vaatimukset multa, koska sille tärkeintä on saada tehdä sitä työtä mulle. Prikan kanssa ei olla vielä niin pitkällä. Prikalla on kyllä palikat kohdallaan, joten eiköhän me senkin kanssa päästä siihen, jos vaan saadaan mahdollisuuksia. Tiedän jo kokemuksesta, että senkin kanssa tulee ne vaiheet jolloin mennään asioissa harppauksia eteenpäin ja koiran itseluottamus on korkealla, sitten taas koiran ja vaatimusten kasvaessa se joutuu huomaamaan että sen on kasvettava ja selvittävä yhä vaikeammista tilanteista, jotka voi aluksi olla epämiellyttäviä, kun se ei vielä tiedä miten niistä selviää. Sitten kun se sen oivaltaa, niin ollaan taas siinä vaiheessa kuin Liinu nyt, että koirakin uskoo pystyvänsä. Oi vitsi tuo paimennus antaa oikeasti ihan huikeita oivalluksia ja kokemuksia koiran kanssa! Siellä se oma ja koiran suhde tulee niin todeksi ja paljaaksi, että on aivan upeaa huomata, miten se hyvä suhde kantaa niissäkin töissä, joissa palkinto ei ole namipalkka.

Jälkikirjoitus: ensi kesän paimennusleireille en ole vielä ilmoittautunut, katsotaan tuntuuko olevan rahaa. Jos valitsisin vain toisen koiran leirille, niin en todella osais valita, kummalla paimentaisin.