Prikan luonnetesti 28.4.

Tässä vielä toinen teksti huhtikuulta, joka on odottanut julkaisua sen takia, että Ruuvin luustokuvaus oli ajallisesti aiemmin ja halusin julkaista postauksen siitä ensin.


Huhtikuussa onkin riittänyt jännitettävää, kun Prikan luonnetesti oli huhtikuun lopussa. Ilmoitin sen heti ilmon auettua Haapavedelle samoille tuomareille, joilla Liinu kävi. Tuomareina siis Jari Keinänen ja Reijo Hynynen sekä tuomariharjoittelija Marjo Halmiala.

Mietin etukäteen, millaisin odotuksin ja ajatuksin vien Prikan testiin. Koiria ei tietenkään pidä verrata liiaksi keskenään, mutta kyllähän sen arjessa ja harrastuksissa huomaa, että Prikka on Liinua pehmeämpi tapaus. Välillä vähän turhankin nöyrä ja pehmo mulle, mutta onpahan ollut itsellä opettelemista koiran kanssa, joka vaatii itseltä oikeanlaisen ja hyvän mielentilan koko ajan kun tehdään. Prikalla on halu miellyttää, mutta silti se uskaltaa komentaakin ja kestää myös virheiden tekemistä nykyään. Sitä joutuu välillä komentamaan aika topakastikin. Laumassa se on aina ollut sellainen vanhemman ja vahvemman varjossa peesaaja, ja silloin kun se itse on ottamassa ohjia tilanteessa, se hakee herkästi tuen etenkin Liinusta mutta myös Ruuvin tuki käy, tuki kun tuki :D Puoliaan Prikka kyllä uskaltaa pitää, vaikka Liinuhan se viimeisen sanan kyllä sanoo. Prikka on minusta rohkea ja reipas, mutta sen puolustus- ja taisteluhalun epäilin jäävän pieneksi. Kovuuden suhteen siinä on enemmän pehmeyttä kuin kovuutta, mutta vilkas koirahan se on ja terävyyttäkin uskoin löytyvän ainakin vähän. Arjessa Prikka on minusta luoksepäästävä ja avoin, mutta sille oma väki on niin tärkeä, ettei se mitenkään erikoisen innokkaasti hakeudu vieraiden ihmisten hellittäväksi. Laukauksia se on kuullut ampumaradalla ja oikeassa metsästystilanteessa vierestä ammuttuna, ja koskaan aiemmin se ei ole välittänyt paukuista oikeastaan mitään, eikä pelkää myöskään ukkosta. Reissussa ja muutenkin kodin ulkopuolella se on reippaasti käyttäytyvä koira, joka sopeutuu paikkaan kun paikkaan ja palautuu jännittävästä tilanteesta nopeasti.

Testipaikka oli Haapavedellä kaupungin varikolla, joka oli aika erilainen ympäristö kuin aiemmat testipaikat joissa olen ollut. Äänet ainakin korostui ja esim. laukaukset kaikui aika hyvin betoni- ja peltiseinäisistä rakennuksista ja asvaltti-alustalla tynnyri ja kelkka piti kovempaa ääntä kuin sepelillä.

Testin aluksi tietysti juteltiin perusasiat koirasta läpi, ja sitten testi alkoi. Tuomariharjoittelija yritti leikittää Prikkaa kepillä, joka oli 40cm mittainen pätkä harjanvartta. No ei innostunut ei, ei sitten yhtään. Kun minä sain tehtäväksi leikittää Pipanaa sillä kepillä, Prikka vähän jahtasi sitä tassuilla mutta ei kai se nyt suuhunsa sellaista ota. Niillä tuomareilla oli sitten juuri tuollaisia pehmeäsuisia pikkuprikkoja varten sellainen "raatolelu" orava mukana, ja siitä Prikka jo tuomarin kanssakin vähän innostui. Mun kanssa se innostui kunnolla ja alkoi taistella siitä. Hieman jatkoi sitä taistelua myös tuomarin kanssa.

Kelkkaan reagoitiin ensin ihan selvästi puolustuskannalla, mutta kyllä se kelkka sitten sen verran oli jännä, että oli parempi jatkaa sitä puolustamista mamman selän takaa :D Prikka kyllä uskalsi tulla rohkeasti katsomaan kelkkaa ja häntä alkoi heilua. Ai tämä olikin vaan tämmönen!

Sitten minua ja Prikkaa kohtaan tullut uhkaus. Siinäkin se reagoi heti ja ääntä tuli, mutta aika pian se kyllä totesi että koska me ollaan mamma nyt kahdestaan niin sinä saat hoitaa homman ja minä täältä vähän annan taustatukea. Vaikka mieluummin olis kyllä Prikka lopulta ottanut jalat alleen (niin kyllä minäkin tositilanteessa). Tiesin ennalta, että Prikalle ihmiseltä tuleva uhka on vaikea käsitellä, kun se kuitenkin haluaa uskoa ihmisistä hyvää ja että minä hoidan tilanteet. Kun en hoitanutkaan ja vielä annoin sen setän ottaa Prikan mukaan, niin Pips oli sitä mieltä, että en kyllä aio alkaa sen kaveriksikaan...

Testi eteni nopeasti eteenpäin ja sitten oltiinkin jo haalarikokeessa. Eipä yllättänyt, että Prikka säikähti haalaria oikein äänen kanssa, ja pienen kaarroksen teki takaisin palatessa. Siitä jatkettiin suoraan tynnyrikokeeseen, johon Prikka reagoi nopeasti ja säikähti niin että pinkoi haukkuen remmi suorana pitkän matkaa. Sitten kuitenkin aivan yllättävän nopeasti kokosikin itsensä, käveli suoraan tynnyrin luo ja nousi sitä vasten kaksikin kertaa. Olin siitä niin ylpeä, että se palautui siitä pelostaan niin hyvin ja kykeni ilman houkuttelua omasta halustaan kävelemään tynnyrille ja osoittamaan että en minä sinua pelkää :)

Pimeässä huoneessa se ei ilmeisesti aluksi lähtenyt minua etsimään, mutta luulisin että alkoi kuitenkin etsiä koska mun ei tarvinnut sitä auttaa ollenkaan vaan hetken päästä se tulikin huoneeseen jossa olin, huomasi tuomarin ensin ja kävi häntä moikkaamassa ja tuli sitten minun luo häntä vispaten. Tässä vaiheessa se oli selvästi vähän jännittynyt ja pientä yli-innokkuuttakin oli jälleennäkemisestä.

Sen jälkeen kuitenkin jouduin heti sen hylkäämään seinään, josta Prikkakin oli sitä mieltä, että et kyllä taas lähe mihinkään kun äskenkin jouduin sut pimeästä etsimään. Sitten vielä tuli se uhkaava setäkin. Prikka puolusti ensin itseään, sitten mielessä näytti käyvän että pakene! mutta kun pakoon ei päässyt niin Prikan mielestä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa itseään. Niinpä kun uhkaava setä tuli liian liki, kuulin nurkan takanakin että nyt siellä muuten meinaa Pipana käydä rukkasille. Ja uskalsi vielä uudelleenkin puolustaa itseään! Se onneksi tehosi ja setä heittäytyikin mukavaksi, ja sitten mammakin tuli takaisin.

Laukaukset vielä loppuun ja ne oli kyllä todella terävät pamaukset siinä ympäristössä verrattuna niihin paukkuihin, jotka Liinun testissä ammuttiin (ympärillä pari puurakennusta ja metsää). Prikka reagoikin paukkuihin vähän levottomasti, kolme laukausta ammuttiin yhteensä, ja kolmannen aikana sitten Prikka asettui.

Kyllähän testi Prikkaa henkisesti kuormitti, mutta se selviytyi siitä silti oikeastaan paremmin kuin odotin. Siis oli reippaampi ja palautui nopeammin kuin ajattelin. Tuomareiden palautteessakin mainitsivat, että sillä on sellaista rohkeutta, jolla se ottaa asioita vastaan ja käsittelee niitä, että se on sellaista arjen hyvähermoisuutta. Eivät voisi olla enempää oikeassa. Se rohkeus ja kohtuullinen taisteluhalu on sen moottori, jolla se pärjää.

Tässä Prikan testipisteet:

Toimintakyky +1 kohtuullinen

Terävyys +3 kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua

Puolustushalu +1 pieni

Taisteluhalu +2a kohtuullinen

Hermorakenne +1a hieman rauhaton

Temperamentti +3 vilkas

Kovuus +1 hieman pehmeä

Luoksepäästävyys +2a luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen

Laukauspelottomuus ++ laukauskokematon

Kokonaispisteet +157.

Olen todella tyytyväinen, että kaikki osa-alueet on plussalla. Juttelinkin testin jälkeen, että Prikka on sellainen ilopilleri, helppo koira arjessa, jonka kanssa pärjäisi sellainenkin omistaja, joka ei harrasta aktiivisesti tai ole paljon koirakokemusta. Fiksu ja aktiivinenhan se on, nauttii tekemisestä kyllä, mutta on laumassa ja ohjaajaa kohtaan sellainen myötäävämpi, ettei sen kanssa tarvi päitä hakata vastakkain. Kun minä osaan ottaa sen kanssa oikeanlaisen asenteen, niin kyllähän se tekee vaikka mitä. Prikan kanssa asiat toimii parhaiten, kun ne tekee sellaisella samanlaisella iloisella asenteella, kuin mitä se koko koiran olemus on, se hymyilee :) Sitten kun vielä välillä uskaltaa siltä vaatia vaikeampiakin asioita, eikä sokeudu ajattelemaan etteikö sen humppalullan sisällä ole ihan pystyvä ja tomera typy, niin saa tehtyä vaikka minkälaisia juttuja :)

Ruuvin luustokuvaus + pohdintaa

Huomautuksena, että olen kirjoittanut tämän tekstin yli 3kk sitten hautumaan :D


Huhtikuun jännitykset aloitti Ruuvin luustokuvaus aprillipäivänä :D Olin varannut hyvissä ajoin mun talvilomaviikon alkuun heti maanantaille Ruuvin luustokuvauksen. Tuttuun tapaan paikka olisi eläinlääkäri Kari Ventelä Kankaanpäässä. Kari on kuvannut mun kaikki aiemmatkin koirat, ja häneltä oon saanut hyvät arviot terveydestä virallisia lausuntoja odotellessa.

Ajeltiin Ruuvin kanssa kahdestaan Kankaanpäähän, Kari tutki manuaalisesti polvet ja totesi niiden olevan terveet. Sitten laitettiinkin Ruuvi nukkumaan ja Kääpä vietiin kuvaukseen. (Toim. huom. jos joku ei tiedä, niin Kääpä on Ruuvin yksi hellittelevä lempinimi, joka on jäänyt käyttöön Ruuvin pienen koon takia.) Itse suuntasin autoon eväitä syömään, ja taisin kasvattajallekin laittaa viestiä että Ruuvi on läpivalaisussa.

Sain eväät syötyä ja kävelin takaisin sisälle, siellä Ruuvi jo olikin tuotu patjalle heräilemään. Oho, olipas nopeaa toimintaa. Kävin veskissä, ja Kari tuli pyytämään kuvia katsomaan. Sydän hakkasi. Ensin katsottiin lonkkakuvat, ne oli siistit, vasemmasta puolesta Kari sanoi että "A-lonkkahan tämä on, aavistuksen tiiviimpää voisi toivoa". Sitten selkä, terve selkähän siellä oli ja oikeat määrät nikamia eikä mitään huomauttamista missään. Kyynäristä vasen oli siisti ja taatusti terve, oikeasta kyynärästä sanoi jotenkin näin kuvailtuaan ensin nivelpintoja jne.: "...onko tuossa sitten aavistus jotain suttua, että onko siinä rustossa jotain tiivistymää..." Sanoi, että tämä on sellainen rajatapaus. Karihan on noista kuvista tarkka ja katsoo ne kyllä tarkasti ja kertoo pienimmätkin "virheet" mitä siellä voi olla nähtävissä. Kiitos ja hatunnosto siitä hänelle. Olat oli myöskin terveet ja nivelpinnat hyvät ja virheettömät. Schapeilla kuvataan olkia todella vähän (jos ei loukkaantumisia/ontumisia varten ole kuvattu, niin ei tule äkkiä mieleen kuin omat koirat 4kpl joilta ne on kuvattu terveystarkastusmielessä), ei ne liene tässä rodussa ongelma olekaan. Mutta mä olen halunnut ne kuitenkin kaikilta kuvata, vaikka tulos epävirallinen onkin.

Ruuvista otetut rtg-kuvat on ollut tarkoitus laittaa tänne blogiin, mutta ne olikin vähän hankalasti cd:llä jonkin ohjelman "sisällä", joten niiden kopiointi ei käynytkään ihan tuosta vaan. Täytyy perehtyä asiaan kun muistaa. Pointtina kuvien esille laittamisesta on se, että rtg-kuvista saa sitten jokainen tehdä ihan omat tulkintansa, mutta mä kannatan näissä asioissa avoimuutta ja avoimin kortein pelaamista, joten taatusti kertoisin vaikka jossakin oliskin jotain sanomista. Salailu ja vikojen peittely ei auta ketään, ei varsinkaan näin pienessä rodussa. Lonkat, kyynärät ja selkä (niiltä osin kuin se vajaa 14kk ikäisen koiran kohdalla on virallista) on lausutettu Kennelliitossa virallisesti ja polvista on lähtenyt myös KL:oon eläinlääkärin lausunto. Tulokset on lonkat A/A, kyynärät 0/0, polvet 0/0 ja selkä LTV0 ja VA0. Spondyloosia ei tietenkään tämän ikäiseltä vielä lausuta.

Kun kuvat saatiin katsottua ja kuittasin lähetteen, Ruuvi olikin jo herännyt ja tuli kuvaushuoneen ovella vastaan. Vähän pökkyräisen ja pöllämystyneen näköisenä. Maksettiin kuvaukset ja käytiin pikku pissatuksella. Sitten takaisin kotimatkalle. Koko toimitukseen meni aikaa n. 40min alusta loppuun, ei ollu turhaa odottelua. Matkaa sen sijaan kertyy nelisen tuntia yhteen suuntaan, joten koko päivähän se meni reissussa, mutta tiesinpä ainakin heti mitä on odotettavissa. Kyynärät oli kuitenkin Kennelliiton arvion mukaan terveet, joten senkin osalta sitten puhdas rivi varmistui :)

Matkalla soittelin kasvattajalle uutiset, Tuijalla riittikin jännitettävää kun samalla viikolla myöhemmin kuvattiin myös loput Ruuvin sisarukset, joku oli taidettu kuvata jo aiemmin. Pääsääntöisesti terveitä tapauksia sieltä putkahteli, joten hyvillä mielin taitaa touhut jatkua sisarustenkin kodeissa :) Onnittelut siitä kaikille asianosaisille!

Ruuvi on elänyt aktiivisen ensimmäisen vuoden meidän kanssa. Sillä on ollut koirakavereita, joiden kanssa se on leikkinyt päivittäin eikä aina niin rauhallisia leikkejä... Metsässä ollaan lenkkeilty vapaana alusta saakka muiden mukana, ja se on liikkunut siellä paljon ja mielellään. En ole rajoittanut liikkumista, hyppelyä tai leikkimistä mitenkään. Ollaan kuljettu eri alustoilla, metsäpohjasta pehmeään hiekkaan ja soratiehen. Heti meille muuttamisen jälkeen tehtiin muutama kuukausi joka päivä pieni kropanhallinta/tasapainotreeni ruokailun yhteydessä, myöhemmin on jatkettu näitä hieman harvemmin. Kesällä käytiin ahkerasti uimassa, hellejaksolla päivittäin ja useammankin kerran päivässä.

Ruuvi oli 5kk ikäinen, kun käytiin Norjassa reissussa ja siellä vaativalla useamman tunnin kestäneellä päiväretkellä, jonka se jaksoi hyvin ja oli yllättävän ketterä loikkiessaan kivien päällä ja muutenkin haastavassa maastossa. Talvella aloitettiin potkukelkkailu sekä hiihto- ja juoksulenkit, ja Ruuvikin oli valjaissa mukana hengaamassa. Sehän tosin innostui vetämisestä, joten vetotreenin kannaltakin ne lenkit lopulta tuli. Syksyllä se oli muutamalla pienellä pyörälenkillä vapaana mukana = vähän reipasvauhtisempi lenkki soratiellä. Talvella hiihdettiin umpihangessa liukulumikengillä, ja muiden mukana Ruuvi kahlasi sitä upottavaa jälkeä pitkin. Agilitya aloiteltiin kesällä hypyn tarjoamisella ja putkea treenaten, mutta agility jäi moneksi kuukaudeksi tauolle, kun siihen ei vaan Ruuvilla ollut suurta intoa. Nyt ollaan pihan kuivumisen tahdissa tehty taas vähän piha-aksaa.

Mä olen sitä mieltä, että pennun pitää saada liikkua paljon ja vahvistaa kroppaansa. Hihnassa Ruuvi on ollut minimaalisen vähän, mutta väsyttänyt ja rasittanut itseään vapaana senkin edestä. Sillä on mielestäni ikäisekseen erinomainen kunto ja aika hyvä kropanhallinta. Se on aina ollut jäntevän oloinen pentu, vaikka pienikokoinen onkin. Mun mielestä pohjatyö sen koiran kunnon eteen tehdään pikkupennusta lähtien. Peruskunnon kasvattaminen on ensisijainen asia, luuston terveyden puolesta pelkäämisestä on vain haittaa jos se tarkoittaa koiran liikkumisen voimakasta rajoittamista. On paljon mukavampaa ja turvallisempaa tässä päälle 1-vuotiaana alkaa tehdä sellaisen koiran kanssa asioita, jolla on hyvä peruskunto ja lihaskunto, ja se on saanut harjoitella käyttämään sitä kroppaansa. Kun vielä luusto on terve, niin voi ottaa tavoitteellisempaa lajitreeniä helposti mukaan. Väitän, että riski loukkaantumiseen olisi paljon suurempi, jos tuota pohjatyötä ei olis tehty. En ymmärrä, miksi pentu pitäisi pitää eka vuosi pumpulissa ja sitten kun se on yhtäkkiä 1-vuotiaana "aikuinen", sen kanssa voi alkaa tekemään asioita "täysillä". Millä täysillä, jos sen koiran kroppa ei ole tottunut minkäänlaiseen rasitukseen, eikä peruskuntoa ole nimeksikään? Järki täytyy tietenkin olla mukana tässäkin, ääripäät (ei anneta liikkua ollenkaan <--> liikutetaan ihmisen määräämää tahtia kovalla alustalla liian isoja määriä) ei ole yleensä koskaan hyviä vaihtoehtoja. Pointtina tässä avautumisessa oli varmaan se, että koira on luotu liikkumaan ja pentu ei tee tästä poikkeusta :)

Ruuvin reenailuja

Vähän huonosti on tullut pidettyä päiväkirjaa Ruuvin tai muidenkaan koirien treenaamisesta, tänne tai perinteiseen treenipäiväkirjaankaan. Enimmäkseen oon treenaillut Ruuvin kanssa - yllättäen, koska sehän ei vielä osaa mitään. Tai no, osaahan se jo tavallaan vaikka mitä, mutta ei oikeastaan kuitenkaan mitään. Pohjustanpa tähän hieman asioita, joita oon tuosta Kääpästä oppinut tässä noin vuoden aikana, kun on yhdessä alettu asioita tekemään.

Ruuvi on vähän haastava motivoitava ja palkittava, kun sille sosiaalinen palkka ei merkitse paljoakaan. Namupalkkanakin on käytännössä ihan sama tarjoanko kuivaruokanappuloita vai lihapullia. Niinpä useimmiten tarjoan ensin mainittua, koska niitä on helposti ja varmasti aina kotona saatavana (ja ne sopii namimaatin kanssa yhteen). Lelupalkka ei saa sitä erityisesti innostumaan, muutamia kertoja se saattaa jotain aitoturkislelua repiä, mutta sitten on jo kiireesti vaihdettava lelua. Heittää sille ei oikeastaan kannata mitään, koska Ruuvi omii lelun. Ei edes innostuneena rallattele pitkin kenttää, vaan käy makaamaan lelun päälle ja alkaa kaikessa rauhassa pureskella sitä. Ei ainakaan nosta tai edes pidä yllä hyvää virettä. Lelua ei kiinnosta palauttaa, ihan sama houkuttelenko toisella lelulla, namilla tai en millään, juoksenko pois päin vai mitä teen. Tämä on tietenkin koulutuskysymys, ja varmaan jollain (toko)harrastajalla ois heti idea mitä mä teen väärin. Mutta toisaalta, kun se lelu ei toimi kunnon palkkana, niin miksi käyttää sitä... Prikalta se on lainannut sellaista simpukkalelua, mutta sen idea ei jotenkin ole kolahtanut Ruuviin ainakaan vielä.

Ruuvi on muutenkin tosi itsenäinen, tekee kyllä asioita kun kokee ne itselleen mielekkääksi. Itsenäisyyteen tai johonkin sellaiseen liittyy myös ehkä se, että se käyttää omia aivojaan mielellään ja ratkaisee ongelmia. Erikoista on se, että itse hoksaamiaan asioita se saattaa jaksaa toistaa vaikka kuinka, mutta sitten jotain mihin liittyy selkeästi ihmisen antama ohjaus, niin joskus toinenkin toisto on jo tylsää.  Aksassa Ruuvi tekee asioita enemmän oman tahdon ja harkinnan mukaan (mikä näkyy vauhdissa) kuin suunapäänä ylivireessä. Tai edes toivotussa vireessä. Ehei, kyllä sillä neidillä on ajatus mukana niin kauan, kun treeni pysyy mielekkäänä eikä tehdä liikaa "tylsiä juttuja". Namimaatti on ollut tähän asti paras palkkaaja, sitä kohti Ruuvilla on oikeastaan aika hyvä motivaatio aina.

Ruuvin itsenäisyys ois loistava piirre, kun vaan sen sais käännettyä meille vahvuudeksi. Musta tuntuu, että meidän yhteistyön kehittyminen tulee viemään vuosia. Eikä meidän yhteistyöstä varmaan koskaan tulekaan mitään ohjaajaa palvovaa, vaikka Ruuvi kyllä pokkana tunkeekin sekä tuttujen että vieraiden ihmisten syliin. Senkin se muuten tekee rauhallisesti eikä riehakoiden, vaan tunkee iholle/syliin/nousee vasten vaikka vastapeluri ois siitä mitä mieltä. Ruuvi ei lenkilläkään omasta mielestään tarvi mun jatkuvaa silmällä pitämistä tai seuraamista, vaan mieluummin se valitseekin kulkea kauempana ja käydä näköetäisyydellä välillä pitämässä kontaktia. Sen nyt niin väliksi, jos välillä jää vähän jälkeenkin... Odotan oikeastaan mielenkiinnolla, kun toivottavasti pääsen sen kans ens viikolla pitkästä aikaa paimeneen, että mitä se siellä tekee. No, yhden ainakin tiän: syö lampaankakkaa. Jos kakka ei ois niin äklöä, niin käyttäisin sitä sille treenipalkkana :D

Nih, mitäs me ollaan sen kans treenattu tänä kesänä? No enimmäkseen keppejä! Viriteltiin ohjurit pihalle ja mun missio oli, että niistä on päästävä mahdollisimman pian eroon. Syystä että: 1. ne on niin ärsyttävät värkätä keppeihin yhtä koiraa varten kun treenaa kolmen kanssa, 2. niiden on tarkoitus vaan ohjata koiraa hoksaamaan mitä pitää tehdä ja 3. ois toivottavaa että koira haluais hoksata itse jutun juonen ja oikeasti ajatteliskin mitä tekee eikä vaan seuraa ohjurikujaa aivottomana. Mitä kauemmin ohjurit on mukana, sitä enemmän koira oppii tukeutumaan niihin ja mieltämään ne osaksi estettä. Eikä tarvi ajatella itse! Tässä ohjurien häivyttämisessä onnistuin hyvin, aloin nimittäin vähentää niitä heti toisissa treeneissä. Ekalla kerralla lähti 2 ohjuria pois, seuraavalla kerralla taisin vähentää toiset kaksi. Oisko ollut kolmas tai neljäs treenikerta, kun ohjurit oli vain alussa ja lopussa, ja sitten otinkin ne kokonaan pois. Eikä niihin ole tarvinnut sen jälkeen palata. Tein aina treenin aluksi pari toistoa yhtä "askelta" helpommasta, sitten poistin ohjureita siihen mihin edellisellä kerralla lopetettiin ja sitten poistin niitä taas lisää. Lopputulos: mun mielestä jo nyt kohtuullisen itsenäiset kepit. Ruuvi tietää, mikä sen tehtävä kepeillä on. Toki sillä on lähes joka kerta ollut namimaatti keppien päässä, mutta on se parissa treeneissä ollut vasta hypyn ja hypyn+putken takanakin. Silti se on osannut pujotella helpot jutut.

Viime viikolla yks ilta innostuin kokeilemaan, että mitä kaikkea mä saan sillä teetettyä, että nytpä vähän haastetaan koiraa. No tällai me sit tehtiin:

https://youtu.be/l19_7NdrQ4U

Vauhtiahan tuohon pujotteluun (kuten kaikkeen muuhunkin) sais tulla lisää, mutta se on treeniaiheena vähän myöhemmin. Pidetään tuota ajattelua tässä hommassa mukana ja lisätään vaikeusastetta. Mä oon tosi iloinen koirasta, joka tuntuu tykkäävän pujottelusta. Mutta ennen kaikkea ois kiva saada koira, joka osaa kepit ilman että mun tarvii lähettäessä olla tosi tarkasti oikeassa paikassa ja liikkumassa oikeaan suuntaan. Noita videon juttuja ei meinaan kaikkia tekis nuo mun 3lk kisaavat koiratkaan, ei ollenkaan tai ei ainakaan noin kaukaa pelkällä suullisella käskyllä ja ensiyrittämällä.

Keppitreenien lisäksi me ollaan tehty erilaisia hyppy-putkitreenejä, tarkoituksena parantaa estehakuisuutta ja opettaa varmuutta. Mulla vaan on kova kiusaus liikkua itse liikaa ja "auttaa" Ruuvia siten, koska se on niin hidas ja mä ehtisin sen kans joka paikkaan mukana jos haluaisin. Tästä täytyis itse oppia pois.

Nyt ollaan aloiteltu kontaktitreenejä maton avulla. Mä oon kapinoinut sitä pahuksen mattoa vastaan monta kuukautta, mutta nyt mulle sen Kurikan Tanja opasti ja perusteli sillai, että katson parhaammaksi nyt ainakin kokeilla. Siitä matostakin mä haluan mahdollisimman nopeasti eroon enkä aio valmistautua tekemään vuosikausia töitä yhden puomin kisavalmiiksi saamiseen. Luotan siihen, että Ruuvi hoksaa senkin jutun nopeasti ja voidaan edetä treeneissä ripeästi.


Ruuvi on tietyllä tavalla aika pedantti noissa oppimissaan asioissa, se tekee sen mistä saa palkkaa ja piste. Jos saa itse tarjota toiminnon ja siitä tulee palkka, sen motivaatio on aika hyvä. Oon oppinu miten sen kans saa kehitettyä opeteltavaa asiaa eteenpäin sheippaamalla. Ruuvilla ei ole (onneksi) niin selvästi sellaista schapemaista tyyliä (kuten serkullaan ja Ransullakin oli), että jos asia on paristi tehty näin, niin johan se nyt on jo nähty ja nyt voikin keksiä jotain uutta höpönlöpöä siihen. Isotätinsä (Liinu) on myös useimmissa asioissa enemmän pedantti kuin kokeileva hömppä, että kun joku asia on näin opetettu niin se sitten on näin (esim. Liinun pysärit!) Hyvä ominaisuus, tykkään. Näin on Ruuvilla ollut ainakin keppien kanssa, se tekee niiden kans todella vähän virheitä. Eli kontaktitreeniin palatakseni, miksei se toimis samoin myös niiden kanssa? Toisaalta tässä voi olla se sudenkuoppa myös tuohon vireasiaan, se omaksuu tuon keskittyneesti tekemisen niin vahvasti kuuluvan siihen juttuun, ettei siihen saa vauhtia myöhemminkään. Jos näin käy, niin sitten me opetellaan agilitya vaan taitolajina, koska nopeus kuuluu tavoitteelliseen kisauralla etenemiseen aivan välttämättä. Jos se vauhti löytyy sen itsenäisen tekemisen kautta ja jos Ruuvi innostuu lajista uudella tavalla, niin sehän on sitten kaikkien tavoitteiden mukaista. Jos ei, niin onhan niitä lajeja muitakin... tai voi olla harrastamatta kovin tavoitteellisesti mitään. Sekin on toisaalta aika kiva ja rento ajatus, johon suuntaan oon Prikan kans päätynyt.


Niin, mitä Prikasta? Sen kanssa todettiin, ettei paimennus ole sen eikä meidän yhteinen juttu. Prikka taas on monessa suhteessa niin Ruuvin vastakohta, että huhhuh. Siitä olen tässä blogissakin kirjotellut monet palat. Se ei joko oikeasti ymmärrä paimentamisesta mitään, ja/tai se haluaa sielläkin ihan liikaa saada ohjeet mitä tehdä. Koska paimennus perustuu koiran luontaisiin vaistoihin ja niiden harjoittamiseen, se homma vaan ei voi toimia, jos ohjaajan pitää yrittää koiralle kertoa mitä sen on tehtävä. Prikka on niin ohjaajapehmeä ja rohkea, että se menee vaikka ison lammaslauman keskelle jos minä käsken (tai se kuvittelee mun haluavan sen menevän sinne), mutta muutapa se ei siellä sitten osaa tehdäkään.


Prikka on myös siitä haastava koira, että kuten aiemmin mainittua, se ei ole kovinkaan pedantti siinä mitä tekee. Sille kaikki on hauskaa hassuttelua, eikä kovin turhan tarkkaa suorittamista. En vaan ole saanut sille näiden vuosien aikana kerrottua, että jos asia X on opetettu sinulle näin, niin sinun pitäis tehdä se aina niin. Eikä tehdä joskus niin ja joskus näin ja mitä nyt mieleen tulee. Prikka nyt vaan on sellainen luonnonlapsi, taivaanrannanmaalari, hyppäpomppa, ilopilleri, pieni kiltti kapinallinen, joka ei taivu tekemään asioita aina samalla tavalla. Helppohan sitä sinänsä on ohjata ja kouluttaa, koska se on hyvin ahne ja miellyttämisenhaluinen. Mutta sen mielestä liian tiukat säännöt ja vaatimukset on tyhmiä juttuja, se mieluiten vaan rallattelis (ja tässä jos jossakin me ollaan Prikan kans juuri samanlaisia!!!). Niinpä en voi edes kuvitella, että se harrastais jotain sellaista kuin toko tai rally! Ei siksi, etteikö ne varmasti ois Prikan mielestä kivoja, ihan varmasti ois kun sais ruokaa ja sais tehä mamman kans! Mutta kun sen keskittymisen taso on sama kuin Liinulla alta puolivuotiaana... Helppo agility on sille mieluista, mutta turha vääntäminen ja kääntäminen ei niinkään.


Entäs Liinu sitten? Mitä mun Elämäni Koiralle kuuluu? Liinuhan treenaa yhtä suurella palolla ja innolla kuin se on aina treenannut. Turha kuvitellakaan, että jos muut tekee, että sen vois sivuuttaa. Enkä haluakaan, koska sen kans on ensinnäkin niin ilo treenata ja myös Liinun mielestä parasta on tehdä mun kans jotain. Se on oikein hyvässä kunnossakin, vaikka ikää on 8v8kk. Mutta tosiasia on, ettei pian 9-vuotiaan kroppa ole kolmivuotiaan koiran kroppa. Liinusta sitä ikää ei juuri huomaa, mutta se pitää silti tiedostaa. Agility on raskas laji, josta joskus joutuu luopumaan.


No mihin nämä pohjustukset viittaa? Siihen, että olen päättänyt siirtää molemmat kisaamaan takaisin ykkösiin. Kiitos kaikille niille, joiden ansiosta tämä on nykyään mahdollista. Meillä ei ole kummankaan koiran kanssa tuloksia tämän vuoden yksilö-SM-kisoihin, ja tuskin päästään joukkueeseenkaan. Piirinmestikset on ens viikonloppuna. Liinu on jo agivalio, se riittää. Prikasta ei rehellisyyden nimissä tule valiota kuin tuurilla. Mulla ei ole kuin yksi syy, miksi kisaisin niiden kanssa kolmosissa: oman taidon ylläpitäminen. Kaikki muut syyt onkin sen puolella, että me siirrytään takaisin ykkösluokkaan. Uskon, että se tekee hyvää niin Prikan kopalle kuin Liinun kropalle. Sieltä ykkösistä kyllä pääsee (ja jos oikein hyvin menee, niin joutuu) takaisin kolmosiin, jos siltä tuntuu ;) Ensin suunnittelin tätä siirtoa siinä vaiheessa, kun Ruuvi aloittaa kisaamisen, mutta koska siihen voi mennä vielä aikaa, niin tämä päätös tehdään nyt. Ei se sen kummempaa ole, oikeastaan aika kivaa :)


Tämä nyt vähän poikkesi otsikon aiheesta, eikä ole nyt edes mitään kivoja kuvia seassa, mutta tänne astihan jaksaa lukea muutenkin vain jos meidän kuulumiset kiinnostaa ;)


Tähän vielä agitypy Liinun kisavideo viime viikonlopulta helteisestä Oulusta:


https://youtu.be/BV051tymlfI



Pihatreenikausi korkattu

Mulla on useampikin blogiteksti vaiheessa keskeneräisenä, kirjoitellaan ja julkaistaan niitä sitten kun saan ne valmiiksi... Pihatreenikausikin on oikeastaan korkattu jo muutama viikko sitten, kun oli lämpimämpi jakso ja lumet katosi pihasta.

Meillä on ollut täyttä kisataukoa nyt tähän mennessä 7kk sekä Liinun että Prikan kanssa. Seuraavista kisoista ei ole varmaa päätöstä. Prikka on tehnyt talven aikana parit kunnon ratatreenit ohjatusti Activella, mutta muuten on vaan vähän höntsätty hallilla. Huomaa, että vähempi aksan tekeminen on nostanut Liinun ja Prikan innostuksen asiaa kohtaan ihan nextille levelille. Prikka on ihan innoissaan, tekee vauhdikkaasti ja innokkaasti kaiken mitä pyytää. Liinu on samaten innoissaan ja vauhdin peräänhän ei ole tähän mennessä tarvinnut ennenkään kysellä. Välillä se koittaa selvästi oikein skarpata ja olla hirmu kuuliaisena kun kerrankin pääsee treenaamaan, mutta sitten välillä se intoilu menee ihan yli ja perusasiatkin on tooosi vaikeita malttaa tehä kunnolla.

Alettiin pihatreenit ihan perus etenemistreeneillä, helppoa ja hauskaa suoran tekemistä. Ruuville nostettiin rimaa 20 senttiin, se on ollut nyt treenikorkeus myös Liinulla ja Prikalla. Ruuvi jaksaa tehdä muutaman toiston ihan hyvinkin, sitten sillä karkaa ajatus. Tai väsähtää joko aivot tai kroppa. Se ei tosiaan ole mikään kovin toistonkestävä koira. Katsotaan, helpottaako turkin alas ajaminen asiaa, koska se hakeutuu melko herkästi myös vilvoittamaan itseään. Enemmän taitaa kuitenkin olla aivohiki mikä virtaa. Se ei vielä ole kovin tottunut treenaaja, kun sen kanssa on loppujen lopuksi tehty aika vähän agilitya. Että eipä ihme että helposti väsähtää.

Ekoissa pihatreeneissä teetin niillä myös n. 40-50m mittaisia spurtteja namimaatille. Laitoin ne kuvitellulle viivalle istumaan rinnakkain, namimaatti pihan toiseen päähän ja sinne lähetys. Nelisen toistoa tehtiin kerralla, ja mitä useammas toisto oli menossa, sen selvemmin Liinu oli nopein. Osa sen nopeudesta toki voi olla sen auktoriteettiakin muihin nähden, mutta kyllä minusta näytti että nuoremmatkin lähti ihan tosissaan liikkeelle. Ruuvi etenkään ei ole tuollaista treeniä edes tehnyt aiemmin, että sen kanssa osa hitaudesta verrattuna muihin johtuu varmasti myös harjoituksen puuttumisesta.

Tehtiin myös keppejä, Liinulla ja Prikalla oli 6 keppiä, joten ideana oli lähinnä treenata aloituksia. Keppien jälkeen palkka tuli namimaatista, hitsi miten kätevä vehje! Saa varsinkin Prikan fokuksen kunnolla eteenpäin ja ihan uutta vauhtia pujotteluun. Onhan mulla tuo namimaatti ollut yli vuoden päivät, mutta ihmeen vähän sitä on tullut käytettyä. Nyt kyllä otetaan se aktiiviseen käyttöön! Prikkakin on saanut keppien hakemiseen itsevarmuutta lisää, oikeastaan kaikkeen tekemiseen minusta tämä viimeinen 9kk-12kk on tuonut itsevarmuutta ja intoa lisää. Liinulla on kropanhallinta kunnossa, se kyllä taipuu vaikeisiinkin aloituksiin, mutta kun maltti ei aina tunnu riittävän itsensä kokoamiseen vaan huomaa että se säheltää ja survasee vaan jostain jotenkin sisään ja sitten täyttä höyryä eteenpäin meni oikein taikka väärin.

Entäs ne Ruuvin keppitreenit... Jossain kohtaa talvella taisin kirjoittaa ja olla sitä mieltä, että se alkaa harjoitella kepit kujakeppeinä. No ei taida kuitenkaan alkaa. Talvella hallilla kokeillessa se ei tajunnut ohjureista mitään. Hämmentyi koko ajatuksesta että siellä kujassa ois pitäny mennä... eikä saa pomppia niiden ohjurien yli. Minähän taas en ole yhdellekään koiralle opettanut kujakeppejä, enkä osaa näköjään sitä tehdäkään. Tarvisin sitä paitsi oikeat kujakepit niin siinä ois joku järki. Eilen illalla tein Ruuvin kanssa kotipihalla keppitreeniä irtokepeillä, ja eihän se tunnu tajuavan sitä kujanjuoksua. Tai sen se tajuaa, mutta ei jotenkin hahmota sitä aloitusta etenkään avokulmaan. Vika voi olla minussa ja keppien sijoittelussakin, mutta joka tapauksessa se ei koiraa ainakaan auta jos ohjaaja ei tiä mitä se yrittää tehä. Niinpä nyt Prikan keppien paremmasta sujumisesta innostuneena päätin, että tuo ohjurimetodi mulle ainakin on tuttu. Kokeillaan vielä uudelleen sitä Ruuvin kans, kun on muutama kuukausi vanhennuttu ja viisastuttu.

Niinpä kävin kentällä tekemässä ohjureilla treenin, ja sehän vaikutti lupaavalta. Ehkä me saadaan kepit toimimaan niillä. Paremmin se ainakin alkoi sujua kuin kujalla, joten pitäkööt sen kujan ne jotka haluaa.

Muuten eilisillan treenit tein muutamalla hypyllä ja yhdellä putkella, virittelin ne pihaan ja jäin odottelemaan, montako autoa ajaa kohdalla mehtään kun päät pyörii kun korkkiruuvit että herrajestas mitä se siellä taas touhuaa!? :D Treeni-ideat nappasin Clean runin kirjasta, joka on kyllä siitä kiva kun siellä on samoilla estesijoitteluilla sekä aloittelijan että edistyneemmän harjoituksia. Liinukin muistaa kuunnella hyvin ohjausta, kun tehdään joka kerta eri lailla :P Huono puoli siinä kirjassa on se, että tosi monessa harkassa mukana on pöytä (kirjahan ei ole ihan uusi ja Suomessakin pöytä on sen ilmestymisen aikaan ollut vielä sääntöjen mukainen este), ja sitä on sen luonteen vuoksi vaikea korvata millään muulla eikä aina voi vaan suoraan jättää pois välistäkään. Ruuvikin teki aloittelijan harjoitus-ratapätkiä ihan hyvällä fiiliksellä. Väsyhän se äkkiä ja ympäristön häiriöt kiinnitti huomiota. Tuon kirjan jutut ei tietty ole kaikilta osin ihan tätä päivää, mutta onhan siinä varaa valikoida treenejä. Ja tulee silti varmasti tehtyä aika paljon sellaisia perusjuttuja ettei niistä kyllä haittaakaan ole. Hyppyesteitä vaan pitäis olla kotona enemmän kun 4kpl, ne ei meinaa oikein riittää...

Illan treeneistä jäi kuitenkin aika kivat fiilikset, voishan sitä taas suunnitella kisaamistakin. Tulostakuuta (ja oisko parempi sanoa että tulostavoitettakaan) ei ole!

Ruuvi näyttää olevan juoksussa, joten niiden mentyä ohi näkee sitten, onko tuo haaveilu kuin paljon niistä kiinni. Ruuvillahan on vähän toimimattomat korvat, toki ne voi olla muutenkin tässä 15kk iässä sellaiset. Se tuntuu myös välillä olevan vähän omissa maailmoissaan. Itsenäisyyttähän siitä likasta ei puutu, lenkillä se on oikeastaan hiukan stressaava lenkkikaveri, kun se tekee yllättäen katoamistemppuja. Lähtee vaan jonkun hajun perään, eikä paljon huolet paina tai se että oltiinko porukalla lenkillä ja ajautuuko se nyt miten kauas laumasta. Oon melko varma, että jäljestäminen olis Ruuvin laji. Kun vaan kaikkea ehtis tekemään...

Näyttelyitäkin on parit suunniteltu. Koitetaan käydä näyttäytymässä vähintään H:n arvoisesti, ens viikonloppuna ois Iisalmessa näytelmät ja viikon päästä Luodossa. Sen jälkeen Ruuvilta lähtee tuo paksu karva lintujen pesätarpeiksi :) Melkein uskallan sanoa, että jos Ruuvi itse tietäis saavansa kevyemmän lookin, niin se oottais sitä vähintään yhtä paljon kun minä. Sitten saiskin tulla kesä ja lämpimät :) 

Isotäti ja serkukset.

 

Kun pikku Pippis treenaamaan lähti...

Me tarvitaan Prikan kans ratatreeniä isolla kentällä ja tekee hyvää mennä uusien ihmisten koulutettavaksi. Niinpä Mä oon ilmoittanut Prikan parille Active Dogin treenipäivälle. Kouluttajana Mikko Aaltonen tai Mari Kaplas. Mari ei ole aiemmin mua koutsannu, Mikko on vissiin kerran Ransua ja nuorta Liinua. Myönnän, että aamulla kun lähdettiin ajelemaan Haukiputaalle, ajattelin että nyt katsotaan miten mulle todetaan tai vihjataan, että tuosta ei tuu kyl mitään. Että koira ei ole lajiin syttynyt ja ohjaaja ei saa siihen vauhtia jne. Ihan oli taas mun omia kuvitelmia, enkä oikein tiä mistä moinen tyytymättömyys nousee. Koskakohan Mä hyväksyn sen, että koirat on erilaisia? Ja ihan oikeasti suostun näkemään sen potentiaalin, mikä Prikassa on? Nyt ois sen aika.

Treenirata ei ollu mun mielestä oikeastaan lainkaan vaikea. 24 estettä mielenkiintoista etenemistä. Ei mitään vääntöä, mutta koiralta vaadittiin taitoja ja ohjaajan liikkumisen ja ennen kaikkea liikkeelle lähtemisen ajoitus oli tärkeää. Sorry, kuvaa en laita kun ei ole sallittua, ja videota ei ole. En viitsinyt pyytää ketään kuvaamaan kun ajattelin, etten taas halua katsoa sitä samaa humputtelua. Voi hitto miten tyhmä asenne, oikeasti. Kuitenkin halusin mennä treenaamaan, saada varmaan jonkinlaisen vahvistuksen ettei kannata. No enpä saanut, vaan treeneissä mun käsitys koko Prikan kans tekemisestä koki täyskäännöksen.

Toisten koutsien kans sitä vaan tuntuu menevän kemiat yksiin. Ensimmäisen ratapätkän jälkeen - joka meni ihan ok - mä sainkin kuulla että oltiin ihan hyviä. Ei saatukaan nopeita ja kiihkeitä koiria ohjanneelta hymistelyä. Ei, vaan heti palautetta siitä, että koitapa tehä vähä terävämmin. Eikä vain käskyä tehdä niin ja noin, vaan heti perään huomiot koiran etenemisestä. Ööh, tehtiin n. 7 estettä ja Mari näkee, mikä meidän ongelma on. Mari perusteli mulle, miksi Prikka liikkuu tasaisen lyhyellä laukka-askeleella ja tekee herkästi löysät käännökset. Eli etenee vähä niinku käsijarru päällä. Se ei tiedä, koska pitää kääntyä ja koska saa mennä suoraan. Koska mä kerron sen sille liian myöhään enkä tarpeeksi terävästi. Se valmistautuu tavallaan koko ajan kääntymään. Kokeiltiin uudelleen ja mä koitin tehdä ohjeiden mukaan. Prikka oli heti erilainen. Näytti toimivan siis tällä radalla ainakin.

Sain käskyn lähettää koiraa kauempaa tekemään. Menen ihan turhaan ihan liian pitkälle paapomaan. Se hidastaa koiraa, ei päästä mua ajoissa liikkeelle eikä anna koiran hoitaa osuuttaan. Mun kuvitelmissa Prikka tarvii sen paapomisen koska ku se on sellainen ja tällainen. Ei pahus se ole! Mari sanoi, että tuosta koirasta saa paljon enemmän irti kun tekee pikkasen eri tavalla asioita. Ja ihan totta. Pippis meni ihmeen lujaa ja se oikeasti irtoaakin. Se lukitsee esteitä. Hankalat hyppykulmat on sille viel hankalia, koska mä en ole sen antanu niitä oppia tekemään. Sille on vielä välillä vaikeaa tehdä oma osuutensa virheettömästi, kun mä lähden jo eteenpäin. Prikkahan tulee tosi hyvin ohjauksiin. Ei se sinkoile minne vaan. Se haluaa miellyttää. Mutta sitä voi silti lähettää tekemään ja irrottaa. Mari näki hyviä juttuja sielläkin, mistä mä en ymmärtäny iloita, kuten hienot putki-puomi erottelut irtoamalla ja A-esteen täydellisen tekniikan.

Mari sanoikin heti alussa, että jos joku asia ei onnistu tai sitä ei vielä osaa, se pitää treenata toimimaan. On paljon helpompaa nähdä se kouluttamisen vaiva, koska sitten tietää että koira osaa asian. Ei tarvi joka kerta kisoissa ja treeneissä lähteä ajattelemaan, että ”mun täytyy mennä tuonne varmistamaan, että koira...” vaan tietää, että me osataan tämä ja mä voin lähettää/jättää koiran tekemään ja sen ajan voin itse liikkua eteenpäin.

Radalla oli puomi, meidän semi-murheenkryyni. Ekalla kerralla Pipana loikkasi mun tuplakäskystä huolimatta korkealta. Keskusteltiin Marin kans meidän kontaktiasioista ja Mari vaati oikeastaan valitsemaan pysäri tai juoksari. Ei mitään epäselvää välimuotoa ”juokse mutta hidasta kuin melkein pysähtyisit”. Valitsin juoksarin. Pystyisin helpommin pitämään kriteereistä kiinni. Laitettiin pieni bumberi puomin alasmenolle, ja jopa alkoi kontaktit osua. Ihan näppärä juoksupuomi tuli niinkin yksinkertaisella niksillä. Nyt vaan täytyis askarrella sellainen bumberi itsellekin. Sain myös ohjeeksi jatkon puomin jälkeen, puolista ei erikseen palkkailla, vaan se on este muiden joukossa ja rata jatkuu sen jälkeen. Tarkoitus on, etten luo painetta puomilla, vaan Prikka vaan juoksee, ja bumber ohjaa lihasmuistiin uutta suoritustapaa.

Treenien lopuksi heitettiin Marin kans femma ja mulla oli oikeasti tosi hyvä fiilis. Saatiin nyt yksi konkreettinen vinkki puomille, mitä aletaan kokeilla. Sen lisäksi en saanutkaan ”ihan kiva koira” -palautetta, vaan hyvin perustellut palautteet tekemisen kehittämiseen. Nyt täytyy alkaa hakea asiassa kun asiassa, esteellä kun esteellä, niitä Prikan rajoja ja alkaa venyttää niitä. Hitsi, kun nämä tän päiväiset opit pysyis nyt mielessä ja muistaisin rohkeasti niitä toteuttaa. Prikka ei kuulemma ole minussa kiinni, joten ohjaajankin pitää nyt oppia uutta ajatusta ohjauksiin.

Prikka näyttäytyi mun silmissä ihan eriltä treenien jälkeen kun ennen niitä, ja vain ja ainoastaan positiivisella tavalla.

P.S. Jotain kertonee sekin siitä, miten tärkeitä oivalluksia sain kuulla tänään, että mun oli pakko kirjoittaa nämä heti ylös TABLETTIA NAPUTTELEMALLA 🙃

Vaikka mennyt on mennyttä, muistoista luovu mä en - vuosi 2018

Edellisestä blogipostauksesta on aikaa vuosi, ja siitä ei ole hiljaiselo johtunut, ettei olis mitään kirjoitettavaa. Viimeisen vuoden ajaltahan sitä nimenomaan olis ollut niiin paljon kirjoitettavaa kun jaksaa kirjoittaa. Tehdäänpä nyt niin, että otetaan sellainen tiivis versio kuluneesta vuodesta. Eli tiedossa piiiitkä teksti, koska minähän en osaa kirjoittaa lyhyesti :D

Kuvat: minä, ellei toisin mainita.

Viimeisimmässä postauksessa oltiin menossa Pelloon kisaamaan. Ja niin edelleen. Prikka nousi todella nopeasti kolmosiin, nousu tapahtui Kokkolassa tuplanollavoitolla. Ehdittiin kolmosissakin kerätä tuplanolla ja muutenkin yhtä nollatulosta vaille SM-nollat kasaan. Ei huono.

Tässä videota syksyltä Kuopion kisoista, sateiset ja tuuliset kisat.

Sievissäkin tuuli kovasti, tässä Liinu menee tuulen lailla :)




Oulun kisoissa aprillipäivänä Ruuvi oli ekan kerran mukana. Liinu ja Prikka taituroi siellä kelpo tuloksia:











Tämä on yksi Liinun hienoimpia ratoja:



Prikan eka luva ykkösissä:



Maaliskuun lopulla tehtiin mun talvilomalla reissu Lappiin, halusin ihastelemaan Riisitunturin tykkylumipuita. Ajokeli sattui jokaiselle päivälle, jolloin oli siirtymiä, melkoisen huono. Reissu alkoi Torniosta, jossa oli agikisat. Sieltä jatkettiin kohti Sallaa ja matkan varrella oli tarkoitus käydä Riisitunturilla. Riisitunturille ajellessakin pyrytti lunta, mutta kun oli kerran sinne asti menty niin sittenhän me ei jätetä väliin hiihtolenkkiä. Mulla on OAC liukulumikengät, joilla hiihtelin viime talvena paljon kotimaisemissakin, mutta ne oli oivalliset pelit käydä tunturilla myös pohjoisempana. Koirat vyötärölle flexiin kiinni ja kulkivat perässä suksen jälkeä pitkin. Komeita oli maisemat! Koko aikaa ei edes pyryttänyt.

Riisitunturin tykkylumipuita :)

Jos oli meillä kotonakin paljon lunta, niin kyllä sitä oli Lapissakin! Yövyttiin Sallassa pari yötä, ja käytiin yhtenä päivänä pitkällä hiihtolenkillä. Keli oli aivan upea auringonpaiste ja muutama pakkasaste. Yövyimme tosi mukavassa huoneistossa, jolla oli mukava isäntä. Sallasta suunnattiin vielä pariksi yöksi Saariselälle, takaisin tullessa oltiin yksi yö Liinun kasvattajan luona. Saariselällä oli enimmäkseen ulkomaalaisia turisteja ja vaikka joulusta oli aikaa jo 3kk, joka paikassa paloi vielä jouluvalot ja oli kovin jouluista. Totesin, että tätä lunta näkee kyllä kotonakin, ettei mun tarvi sitä enää Lappiin lähteä ihmettelemään. Nautin paljon enemmän Lapista keväästä syksyyn, kun maisemissa on väriä ja kauniit vesistöt erottuu. Talvella kaikki on sitä samaa valkoista.

Kisapäiviä kertyi molemmille pitkin Suomea kevään aikana aika paljon. Käytiin kauniina kevätpäivänä mm. Sastamalassa, jossa oli kiva kisapaikka koulun kentällä järven rannassa.

Saariselkä

Ysäri-agikisat Nokialla, kuvaaja Minna Jussila.

Minna napsi samalla Ruuvistakin muutaman söpön kuvan:

 

 Kesäkuun alkupuolella mentiin Saariselälle Yöttömän yön agikisoihin, joita voisi jo melkein sanoa perinteeksi, kun oltiin nyt kolmatta kertaa mukana. Aina siellä on ihan omanlaisensa tunnelma ja ne maisemat :) Koirat herätti siellä ihastusta jossain yksinäisessä kulkijassa, joka halusi ottaa meistä kuvia ja lupasi laittaa ne minulle myöhemmin. Kuvat tulikin sähköpostiin ja sain luvan julkaista ne blogissa. Noissa maisemissa mieli lepää.

Näiden kuvien kuvaaja Antti Koistinen.

 

Seuraavana olikin vuorossa agilityn SM-kisat, joissa kisasin molemmilla koirilla rotuyhdistyksen joukkueessa ja Liinu lisäksi yksilöissä. Joukkuekisassa Liinu teki vitosen ja piti joukkueen yhä geimeissä mukana. Prikka hyllytti. Kisapaikkahan oli aivan mahtava, ja sää oli lämmin! Kisapaikka oli minusta erinomainen niin kisaajan kuin katsojankin kannalta. Järjestelyistä ei ole moitittavaa, ja olen tyytyväinen, että tämän vuoden SM-kisat kisataan samassa paikassa.

Joukkuekisan radat:





Suomen Schapendoes ry:n medi-joukkue:

Liinun karsintahypäri sujui tosi hienosti lähes loppuun asti. Kolme estettä ennen maalia Liinu irtoaa väärälle esteelle. Kyllä harmitti. Ja mikä vauhti 7½-vuotiaalla :)



SM-kisat päättyi meidän osalta kunnon helleripuliin. Olin katsomassa kisoja, olisko ollut maksien finaalirata? Koirat odotteli auton takaluukussa, luukku oli siis auki ja auto varjossa, koirilla juotavaa jne. kaikki piti olla hyvin. Helle, stressi tai mikä lie pisti koirien mahat sekaisin, ja niille oli iskenyt ankara ripuli mun poissa ollessa. Ne oli yrittäneet päästä takaluukusta pois, mutta kun se ei ollut onnistunut, niin sitä itteään oli sitten koko takaluukku täynnä. Minä palaan pahaa-aavistamattomana autolle, enkä tiedä itkiskö vai nauraisko. Tein molempia. Ja yökin. Parhaani mukaan siivosin käsipaperilla ja kosteuspyyhkeillä takaluukkua. Mietin, että millä ihmeellä mä saan sen hajun pois ja sotkun siivottua. Sunnuntaipäivä, +29 lämmintä, ilmastoimaton auto ja 500km kotimatka. Onneksi tuolla päin on noita kauppoja enemmän ja aukioloajat laajemmat, joten ajoin lähimpään auki olevaan MustiMirriin ja hain puhdistusainetta ja lisää käsipaperia. Tunsin ihmisten säälivät katseet, kun koirat nökötti varjossa auton vieressä ja minä kuurasin... Normaalisti mä ajan aika pitkiä huikosia pysähtelemättä, mutta nyt oli niin kuuma, että vaikka ajoin ikkunat auki ja "ilmastointi" täysillä, oli pakko pysähtyä tunnin välein vilvottelemaan ja käyttämään koirat ulkona. Iltaa kohti alkoi onneksi vähän viilentyä ja tukaluus helpotti. Jäipähän mieleen, nyt jo naurattaakin, mutta silloin ei.

Sitten olikin jo juhannus ja juhannuskisat Savonlinnassa. Mulla ei oikein kämppäkaverit osuneet kohdalleen, joten ei ollut kovin viihtyisää. Myöskään tuttuja ei pahemmin ollut, joten päätin että tämä juhannusperinne saa nyt riittää ja jatkossa jos juhannuskisoihin suunnataan, niin suunnataan vähän lähemmäs. Tuonne kolkkaan Suomea on jotenkin työlästä ajella :/

 

KLAG kuuluu perinteisesti kesäkisaohjelmaan, ja niin myös tänä vuonna. Tänä vuonna mun kesäloma alkoi myös Klagista, joten se teki viikonlopusta entistä kivemman. Sää suosi jälleen.



Kesälomareissulle starttaaminen olikin sitten vähän vaikeuksien kautta voittoon-tyyppinen. Mullahan oli autosta hajonnut ilmastointi jo toukokuun alussa, ja olin käynyt mm. helteiset SM-kisat, sen Savonlinnan reissun ja Saariselän reissun ilmastoimattomalla autolla. Nyt oli tiedossa pidempi reissu Ruotsin ja Norjan puolelle, ja luvattu todella kuumaa keliä, että ilmastointi olis pakko saada kuntoon. Vein auton huoltoon, ja siitä löytyikin vähä enemmän ongelmia ilmastoinnista. Reissuun lähtö olis ollut keskiviikkona, eikä autoon sais osia sitä ennen. Koko reissu uhkasi peruuntua. Monien vaiheiden kautta tilanne meni siihen, että sain torstaina sijaisauton alle vakuutusyhtiön kautta. Ihan kiva, ilmastoitu citymaasturi, jolle sain poikkeusluvan viedä sen Suomen rajojen ulkopuolelle. Niinpä startattiin torstaina matkaan kohti Rukaa, jossa meille oli varattuna aivan upea kelohirsimökki. Mielellään siellä olis ollut kauemminkin, mutta tällä kertaa reissu jäi yhteen yöhön.

Pyhätunturin juurella +31 astetta.

Porot haeskeli varjoisia paikkoja.

Ensimmäistä kertaa näköalahississä.

Meidän seuraava etappi oli Sodankylä ja siellä agikisat. Yövyttiin pe-su Luostolla Santa's Hotel Aurorassa. Lämpötila huiteli +30 tuntumassa. Mutta kuinkas ollakaan kisapäivänä Sodankylässä: vettä satoi kaatamalla, joka paikka oli märkä. Jotain tuloksiakin taisi tulla. Siitä sitten halkipoikki Suomen Ruotsin rajan pintaan yöksi. Yövyttiin pikkuruisessa, ei paljon vessaa isommassa, mutta edullisessa mökissä. Leirintäalueen isäntä lämmitti ystävällisesti mulle ihanan ulkosaunan.

Maanantaina loikattiin vieraan valtakunnan puolelle ja ajettiin Pohjois-Ruotsin halki Norjan puolelle Narvikiin. Narvikissa yövyttiin yksi yö ma-ti hauskan muotoisessa Scandic Narvikissa. Oltiin jo Suomen puolella käyty Pyhä-tunturilla maisemahississä, ja koirat oli tosi reippaasti kyydissä. Narvikissa oli "hieman" isomman mäen päälle kulkeva maisemahissi, ja sinnehän mä halusin tietenkin. Ja koirat toki mukana. Koko kolmikkohan oli tietenkin mun mukana reissussa, ja kyllä siinä sai Ruuvikin sellaista sosiaalistumista ja luonnetestiä ettei paremmasta väliä. Sen verran paljon tuli uusia kokemuksia: kymmenkunta yöpaikkaa hotelleissa, mökeissä, teltassa; automatkailua, vaellusta, venekyytiä, laivakyytiä... Noh, jutellaan Ruuvista lisää vähän myöhemmin. Maisemat oli sumuisesta säästä huolimatta hienot, ja koirat hyvällä käytöksellään keräsi positiivista huomiota.

Narvikista ajeltiin sitten kohti Lofootteja ja Skrovaa. Meidän yöpaikka tulisi seuraavat kaksi yötä ti-to olemaan Lofoten Beach Glamping. Tätä kohdetta mä odotin koko lomalla eniten ja jännitin eniten. Katselin kartasta kohdetta, ja selvää oli, ettei sinne mene muuta kuin lauttareitti. Koko saarella meni vain muutama kilometri autoteitä, ja leirintäalue olisi ihan eri suunnalla kuin lauttasatama. Autoa ei olisi siis mitään hyötyä maksaa ja kuljettaa Skrovaan. Varsinkin, kun mulla oli tarkoitus käydä toisena päivänä Kvalvika beachilla. Niinpä jätettiin auto Svolvaeriin parkkiin, eihän se auta kun luottaa, että siinä se säilyy satamaparkissa. Pakkasin reppuun vaatteita seuraavaan päivään asti. Eihän mulla riittäisi kolmen koiran taluttamisen lisäksi kädet vielä kahden ison vaatekassin kuljettamiseen. Koirat ruokin ennen venematkaa ja jätin ruuat autoon. Ruokkisin koirat seuraavana aamuna ja iltapäivällä/alkuillasta palatessa jne.

Vene lähestyy leirintäaluetta. Huoltoteltta näkyy.

Kuva rannasta merelle päin.

Voisi sitä ravintolan ikkunasta olla huonommatkin näkymät...

...samoin kuin aamulla herätessä.

Matka Skrovaan oli tarkoitus hoitaa leirintä- ja matkapalveluita käyttävän firman kautta heidän merikelpoisella veneellä. Minä tietysti olin mennyt sinne isoon satamaan, josta se autolautta lähti... Onneksi sen verran osaan englantia, että sain puhelimella ja tekstareilla selvitettyä suunnan, johon meidän pitäisi osata kävellä Svolvaerin läpi. Löydettiin veneelle päästiin matkaan. Kukaan mun koirista ei ole aiemmin ollut minkäänlaisessa veneessä, ja nuorimmasta vanhimpaan meni parhaiten matka. Ruuvi sopeutuvaisena pentuna oli tosi lunkisti, Prikka myös aika hyvin, Liinulle oli kaikista jännittävintä.

Sänky oli ihanan houkutteleva.

Näkymä leirintäalueelle ylempää vuoren rinteeltä oli juuri kuin nettikuvissa.

Prikka nukkui yöt kainalossa :)

Skrovassa oli tosi mukava henkilökunta siinä ravintolassa, jonka omisti sama pariskunta kuin leirintäalueen. Halusin sellaisen "fish and dish" -elämyspaketin, johon kuului matka kalastamaan ja sitten siitä saaliista tehtäisiin mulle ruoka. Jätin koirat pariskunnalle hoidettavaksi, kun lähdin heidän veljen mukaan merelle kalastamaan. En muista enää, mitä kalastettiin, mutta jotain siimasysteemeitä mä opin käyttämään. Saalistakin tuli, monta kalaa! Näin meduusoitakin, toinen seurue oli nähnyt valaita.
Palattiin saarelle ja koirat oli innoissaan vastassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, pitää sitä paljon luottaa ensivaikutelmaan, jonka ihmisistä saa, että jättää ulkomailla ventovieraille ihmisille koiransa yli tunniksi hoitoon. Koirat odotteli ravintolan ulkopuolella terassilla, kunnes sain kolmen ruokalajin illallisen. Jälleen veneeseen, ja meidät vietiin rantaan, jolla leirintäalue oli. Leirintäalueella oli kymmenkunta tiipii-telttaa, joista yhdessä yövyttiin. Sänky oli ihanan pehmeä ja untuvavuodevaatteet oli pehmeät ja lämpimät. Otin koirat viereeni nukkumaan, lämpötila kun laski n. +10 asteeseen yöllä ja teltassa oli kostea ilma.

Minä ja ensimmäinen saaliskala :)

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen saatiin ohjeet, miten leirintäalueelta pääsee saaren halki lauttasatamaan. Käveltiin odottamaan lauttaa ja matkustettiin lautalla Svolvaeriin. Sää oli sateinen, joten ei innostanut lähteä tälle päivälle suunnittelemalleni vaellukselle. Niinpä kiertelin Svolvaerissa kaupoissa muutaman tunnin. Jätettiin jälleen auto satamaan ja mentiin lautalla Skrovaan. Ilma alkoi kirkastua, ja käytiin Skrovan saarella koirien kanssa lenkkeilemässä ja söin jälleen hyvin ravintolassa. Koirat nautti meren rannalla leikkimisestä, ja oli huvittavaa miten ne pärski ja puistatti itseään kun yrittivät juoda suolaista vettä.



Seuraavana aamuna hyvästeltiin ihana leirintäalueen väki ja he kuljetti meidät veneellään Svolvaeriin. Käveltiin taas kaupungin halki, otettiin auto alle ja lähdettiin kohti Lofoottien kärkeä. Mulla oli tarkoitus käydä Å:ssa saakka, mutta vaellusreitti Kvalvika beachille oli sen verran haastava, että väsytti niin etten jaksanut ajatella enää ajamista kauemmaksi, koska oli muutenkin tarkoitus ajaa Ruotsin puolelle seuraavaksi yöksi. Ranta oli vaikuttava ja kaunis. Reitti oli kivikkoinen ja aika vaativa, voin suositella hyväkuntoisille ihmisille ja hyväkuntoisille ja mieluummin ketterille koirille. Pienen kauhun hetkenkin ehdin kokea, kun yhtäkkiä tunsin flexissa nykäisyn, ja taakseni katsoessa Ruuvia ei näkynytkään missään. Ruuvi oli tipahtanut pieneen kallionkoloon, mutta onneksi sain sen niskasta nostettua sieltä pois eikä sille käynyt kuinkaan. Sää sattui myös suosimaan, oli ihanan aurinkoista, ja ehdottomasti kannatti jättää vierailu torstaille.

Ei mikään helpon näköinen patikka edessä.

Ranta-alueella oli kymmeniä telttailijoita.

Aurinko alkoi laskea ja iltakin hieman hämärtyä, kun kurvailtiin vuonoteitä Ruotsin puolelle Abiskohon. Soitin sinne ennalta ja ilmoitin tulevani yöllä. Jättivät meille avaimen valmiiksi respaan, ja pienen etsinnän jälkeen löysimmekin Abisko Mountain Lodgeen. Suihku teki hyvää, nimittäin Skrovassa ei ollut moisia mukavuuksia ja meressäkin niin kylmä vesi, etten edes uimassa tarennut käydä. Suihkun, yöunien ja kunnon aamupalan jälkeen mä olin kuin uusi ihminen. Abiskossa on myös kuuluisa ja hieno maisemahissi, joka tosin ei ollut sellainen kabiinimallinen, vaan pieni perinteinen tuolihissi. Niinpä en voinut ottaa kaikkia koiria mukaan, enkä osannut päättää, kenet ottaisin, joten en ottanut ketään vaan jätin koirat autoon odottamaan. Kokemus oli kyllä jännittävä ja huikean hieno!

Abiskosta ajettiin sitten tylsää metsäistä reittiä Suomeen takaisin (kyllä, olin huolehtinut ekinokokki-lääkitykset ja Ruuvillekin olin hankkinut oman passin, Liinulla ja Prikallahan olikin ne jo, sekä tehnyt Ruotsin tullille netissä ilmoituksen koirista mennen tullen). Reissun lopuksi meillä olisi vielä Pellon Agifästit, ja yövyttiin ensimmäinen yö aivan ihanassa mummonmökissä Puolukkamaan pirteillä. Aivan uskomattoman ihana pihapiiri, ja mökkinaapuriksi sattui puolituttu agiharrastaja, joka miehineen lämmitti ulkosaunan minullekin. Olipahan mahtava antaa koirien juosta vapaana, saunoa, mennä välillä uimaan jne. Olisin voinut tehdä sitä loputtomasti. Jostain syystä olin varannut toiseksi yöksi yöpaikan eri paikasta, joten vielä kerran kasattiin kamat ja siirryttiin Valkea Arctic Lodgeen toiseksi yöksi. Pellossa oli todella lämmin, ja varmaan reissukin jo verotti voimia, koska tuloksilla ei juhlittu. Pellossa nähtiin Ruuvin kasvattajaa + siskoa ja äippää.

Pellosta ajettiin sunnuntai-iltana kotiin. Auto täynnä tuliaisia, reppu täynnä kokemuksia ja muistoja. Halusin tätä lomareissua muistella tarkemmin, koska paikat ja muut äkkiä unohtuu. Oli ihan huikea reissu, koirat oli jälleen kerran täyden kympin matkatovereita. Eihän tuollaiset reissut ja jutut onnistu, ellei koirat ole täyspäisiä ja hyvähermoisia.

Syksyllä kisattiinkin oikeastaan sitten enää lähikisoissa ja piirinmestaruuksista, joissa tällä kertaa jäätiin ilman sijoituksia. Itse asiassa Liinu on tainnut ottaa heinäkuun lopun jälkeen 3 kisastarttia, Prikka muutaman enemmän.

Tässä muutamat poseeraukset kisoista:

Nousu kakkosiin.

Nousu kolmosiin.

Kesällä ja syksyllä aina marraskuulle asti kuljettiin agitreeneissä Kajaanissa. Karjalaisen Mikko meitä ja paria muuta aktiiviharrastajaa koutsasi. Tykkään Mikon tyylistä kouluttaa, kun kehut eikä positiivinen palaute tule aiheetta. Kannustaminen ja rakentava palaute tulee just mulle sopivassa paketissa. Prikan "treenisietokyky", siis millaisia treenejä ja miten pitkiä treenejä se kestää, parani kyllä kesän ja syksyn aikana. Kuntokin nousi, ainakin ohjaajalla. Harmitti ihan vietävästi, että treenit loppui. Mutta aika aikaansa kutakin, niinhän sitä sanotaan. Katsotaan mitä Mikko ja Mari Active dogilla saa meistä irti, tänä viikonloppuna mennään Pippiksen kanssa sinne treeneihin.

https://youtu.be/CVAQcR90uqg

Kisatauolla ollaan oltu lokakuulta lähtien eli kohta 4kk, eikä loppua näy. Katsotaan, josko saisin ensimmäistä kertaa rytmitettyä kautta niin, että nyt on aloitettu peruskuntokausi. Ollaan lisätty ja monipuolistettu liikuntaa, että etenkin ohjaajan kunto nousisi: kävelylenkkeilyn lisäksi ollaan alettu käymään juoksulenkeillä, lumikelien tultua myös potkuttelu ja umpihankihiihto on tulleet mukaan kuvioon. Ruuvi on osoittautunut hyväksi vetokoiraksi!

 

Paitsi agilitya, niin ollaan käyty jonkin verran myös paimentamassa Sivakan tilalla. Enemmän olen keskittynyt Prikkaan, mutta sen kanssa touhu on kyllä aika ailahtelevaista. Välillä mennään paremmin, mutta aika perusasioissa me tahkotaan. Aikataulut ei tahdo antaa periksi käydä useammin, niin tiedä sitten onko ne tauot aina niin hyväksi. Ruuvi on ollut mukana hengailemassa, mutta myös tekemässä pari omaa paimennusharjoitusta.

 

Ruuvi kävi sytyttelemässä töihin Liinun ja Prikan mukana kesällä. Päätin, että vien sen heti ensimmäiseen mahdolliseen paimennustaippariin. Niinhän me sitten mentiinkin, kun Ruuvi oli 7kk 4pv ikäinen. Neiti läpäisi hienosti taipumustestin, ja siitä tuli kaikkien aikojen nuorin schape, joka tuon testin suorittaa.

Ruuvi kävi sisarusten ja sisarpuolten kanssa Pukkilassa paimennuspäivässä sytyttelemässä. Kyllähän se syttyi...

Kuvaaja Tuija Laurila.

Pikkusen moneen kertaan on jo mainittu tuo Ruuvi, ja kyllähän kaveripiiri tietenkin tietää, kenestä on kyse. Ruuvi on siis viralliselta nimeltään Pomppaloikan Lilla Trollboll. Ovat Prikan kanssa serkuksia, ja Liinu on molempien isotäti. Sellainen meidän pikku Kääpä :) Muutti meille Villähteeltä Tuijalta. Solahti laumaan melkein huomaamatta. Liinu ja Prikka otti tulokkaan hyvin vastaan. Ruuvi muutti siis meille ihan maaliskuun lopussa -18. Ruuville tuli helmikuun alussa 1v mittariin. Ruuvi muutti sopivasti keskelle vauhdikkainta kisakautta, ja toisena päivänään kotiutumisesta se oli jo ekan kerran mukana agikisoissa. Ruuvi on saanut ensimmäisten kuukausien aikana sellaisen kylvetyksen kaikenmoisissa paikoissa ja jutuissa, ettei olis pennulle paljon enempää voinut enää tarjota.

Pitihän sitä vauvaa sosiaalistaa, ettei ihan mehtäläinen tule täällä metsän keskellä.

Easy Dogin pentukurssilla väsynyt oppilas.

Mamman mukana kampaajalla.

Töissä. Ruuvi on mun mukana töissä joka toinen viikko yhtenä päivänä. Ja hyvin viihtyy ja on asiakkaiden suosiossa :D

 

Keskustassa kaupunkikävelyllä.

Talkoilemassa ryhmänäyttelyn kanttiinissa :P

Jo ennen Ruuvin meille muuttoa saatiin paljon ihanaa pentusaastetta kuvien muodossa. Ruuvin kasvattaja otti aivan ihania kuvia pennuista. Joka viikko tuli uusi pentukuva jokaisesta aina eri teemalla. Eikö ole upeita kuvia? Kuvaaja Tuija Laurila. Tuijan ottamia kuvia voi ihastella lisää täällä: https://tuijalaurila.kuvat.fi/kuvat/

Tässä vauhdikkaita kuvia n. kuukausi Ruuvin kotiutumisen jälkeen. Kuvaajana jälleen minä.

Sinne vaan sekaan!

No hui!

Ruuvi menee mukkelis makkelis...

... mutta ei muuta kun ylös!

Kapun viimeinen kevät.

Kapu alkoi sairastaa talven mittaan, ja pienikin liikkuminen meni ontumiseksi ja todennäköisesti sisäelimessä/-elimissä ollut kasvain aiheutti nesteen kertymistä nivelrikon lisäksi. Heinäkuun 18. päivä tuli sitten Kapun aika päästä ajamaan jänöjä ilman kipuja ja vaivoja. Yksi persoona ja symppis luppakorva haudattiin kavereiden viereen omaan pihaan.

Prikka.

No tuohen löysin...

Näin jälkeen päin voi vaan kysyä, mitä tuossa on ollu tapahtumassa.

Kaiken lisäksi Ruuville tuli kuukauden meillä oltuaan ikioma jämtti leluksi. Noh, aika pian tilanne muuttui toisin päin, kun Kajo-jämtti oli kasvaa hujahtanut kuukautta vanhemmasta Ruuvista edelle. Ne oli ensimmäiset kuukaudet kesään asti kuin paita ja peppu. Pysyivät pihalla vapaana, leikittivät ja viihdyttivät toisiaan. Ja keksivät kaiken näköistä kivaa puuhaa. Meidän pihalta löytyi aina jostain jotain sellaista roskaa tai muuta tavaraa, jota en edes tiennyt siellä olevan. Yhdenkin kerran oli kertakäyttögrilli silputtuna pihanurmelle. Vaikka jonkun mielestä kaksi pentua yhtä aikaa samaan huusholliin on ihan mahdoton yhtälö ja sulaa hulluutta, niin ei ollut meillä. Toinen koira oli minun, toinen Tomin, ja molemmilla oli ne omat juttunsa. Pennut väsytti toisiaan riekkumalla keskenään, joten väitän, että tilanne oli win-win niin meidän ihmisten, aikuisten koirien kuin pentujenkin kannalta. Kajokin sujahti laumaan vaivattomasti, ja komea poika siitäkin on kasvanut.

Kuinkahan monta kertaa näin ne päällään samassa paikassa.

Auttakkee!

Ovat yhtään kyseenalaistamatta (ja nauramatta) tosissaan :D

Hetkinen, kuis mun saunatossu löytyy keskeltä pihaa?!

Leikkiä porukalla :)

Haluan sen lelun!

Prikalla on aina vähä nopeammat jalat.

PALLO!!!

Hups ja köps!

Ei saanu kiinni.

Kajo lainasi aluksi tyttöjen pinkkiä huomioliiviä :P

Hirven hajuja nuolukivellä.

Jämtlanninpuolipystykorva.

Näistä kuvista näkee, miten hyvin Ruuvi otettiin laumassa vastaan :) Parissa päivässä pentu sai tulla viereen nukkumaan.

Ruuvin kanssa aloiteltiin heti sen muuttaessa meille naksutinkoulutus ja kropankäyttöharjoitukset tarjoamisen kautta. Se tiesi oikeastaan heti tasapainotyynyn nähtyään, mitä sen kans pitää tehä. Ja puolipallojen. Ja laatikon. Ja niin edelleen. Sillä on ollut noihin jumppajuttuihin juuri oikeanlainen vire ja keskittyminen, se ajattelee mitä tekee. Ruuvista kehittyi taitava hoksaamaan jumppajuttuja, ja siinä samalla tuli vähän sheippaamisenkin alkeita.

 

Etutassut pallon päällä.

Parilla treenillä Ruuvi sai ja saa edelleen itsensä mahtumaan 15 x 15cm kokoiseen vuokaan.

Aivojumppaa tehdään silloin tällöin älypelien muodossa:

Kajokin pääsi osalliseksi älypeleistä :)

Halusin myös totuttaa Ruuvia veteen, että saisin sen sitten kesällä uimaan ja sillä lailla hyvin kuntoilemaan. Lieneekö se innokkuus sitten opettelun ansiota vai geeneissä, mutta kesä uitiin ahkerasti porukalla (mahtavaa, että lähellä on monta hiekkamonttua, joissa voi itsekin uida) ja Ruuvi uiskenteli vielä syksyn viiletessä ihan houkuttelematta...



Kavereiden kanssa leikkiminenhän se parasta on.












Kesällä pihan sulaessa ja ilmojen lämmetessä tehtiin vähän hypyn tarjoamista sekä opeteltiin putkea. Renkaaseenkin taidettiin kerran tutustua, nämä em. esteet kun löytyy kotoa. Parin-kolmen esteen pätkiäkin mentiin, mutta enemmän keskityttiin metsässä liikkumiseen ja uimiseen. Ruuvi ei ole erityisen ahne, eikä erityisen taisteluhaluinen, joten sen motivoiminen on ollut hieman haastavaa tällaiselle, joka on tottunut namit sormineen syöviin koiriin. Syksyllä Ruuvilla oli jonkinlainen vaihe, ettei se enkä minäkään sen kanssa nauttinut agitreeneistä. Ensimmäiset juoksut sekoitti tilannetta. Ruuvi tarvitsi selkeästi aikaa kasvaa. Niinpä jätettiin agility kokonaan pois moneksi kuukaudeksi. Tehtiin vähän temppuja ja mentiin loppuvuodesta rally-toko kursseille. Rally voisi olla Ruuville sopiva laji, se kun osaa keskittyä ja tekee aika rauhallisesti asioita.

Tammikuussa hankin kevääksi kausikortin pieneen kotihalliin, jolloin pääsee omatoimisestikin käymään treenaamassa myös talvella. Palauteltiin tutut esteet mieleen ja on tehty muutaman esteen pätkiä, joissa myös ohjausta tulee. Aika alussa vielä ollaan asioiden opettelussa. Perus hyppyjen ja putkien jälkeen päätin ottaa työn alle kepit ja keinun. Ruuvi olisi ihan pian 1v ja sillä on oikeasti todella kova kunto ikäisekseen + se on kasvunsa kasvanut jo kuukausia sitten. Tietyillä metodeilla myöskään se pujottelu ei suoraan astu heti kuvioon. Monta treenikertaa haettiin ja kokeiltiin eri metodeja alkaa opetella keppejä. Kokeiltiin ensin 2x2 harjoituksia, ja joo, kyllähän Ruuvi niitä tarjosi ja tekikin, mutta sillä on se sheippaaminen ilmeisesti sen verran takaraivossa, että se alkoi parin toiston jälkeen keksiä miten muuten tämän saman asian voisi tehä. Eli toistot ei toimineet vahvisteena opitulle, vaan Ruuvi oletti, ettei tämä voi aina tällaista olla ja alkoi tarjota muitakin variaatioita. Mitkä tietenkin oli vääriä. Sitten kokeilin ohjureita, kun nuo muut on opetettu ohjureilla. Eihän se tajunnu niitä yhtään! Hermot meinasi mennä itselläkin, piti todeta, että palataan siihen 2x2. Koska sillä keinolla ei oikein päästy alkua pidemmälle, juuri tuon Ruuvin omatoimisen sheippaamisen takia, ja koska se teki niin hitaasti miettien, päätin vaihtaa vielä kerran tekniikkaa. Niinpä viime viikonloppuna aloitettiin kujakepeillä harjoittelu, ja siitähän Ruuvi tuntui syttyvän. Vielä kun löydetään hyvä lelupalkka. Pallo se voisi olla, mutta ne pallot, mitä meillä on ja mistä Ruuvi tykkää, näyttää hajoavan tahtia 1 per treenit vähintään, niin jotain muuta on kokeiltava.

Nyt ollaan aloitettu Ruuvin kanssa junnuagi-ryhmässä, jossa ei ole varsinaista vetäjää, mutta kokeneita ohjaajia ja kokemattomia junnukoiria (ylläri!) treenaa yhdessä. Ihan hyvä oppia treenaamaan myös muiden koirien häiriön alaisena. Mä oon miettinyt tuon Kääpän "agilityideologiaa", ja tapoja joilla sille asioita opetan. Se on mun mielestä aika kroppatietoinen juniori, joka on oppinut tekemään asioita myös tarjoamalla ja sheippaamalla. Niinpä oon tuuminut, että kokeilen opettaa sille mahdollisimman monet asiat tarjoamisen, sheippaamisen ja takaperin ketjuttamisen kautta. Joku, jolla on tilaisuus opiskella huippujen opissa, voi lähteä jostain ihan toisesta näkökulmasta, mutta mä haluan nähdä, mitä voi noilla ajatuksilla saada aikaan. Ja ennen kaikkea mä haluan kehittyä ohjaajana ja kouluttajana tekemällä asioita eri tavalla kuin aiempien koirien kanssa. Toistaiseksi lähes kaikessa olen lähtenyt Ruuvin kanssa liikkeelle eri tavoin kuin aiempien koirien.

Liinukin aloitteli helmikuussa rally-tokoilua, ja sen kanssa kun on jo monen monta vuotta harrastushistoriaa takana, niin sehän alkoi sujua aika kivasti heti alusta alkaen. Ei mulla tavoitteet tähdissä ole, mutta kyllä mä vähä innostuin ajatuksesta kokeilla sen kans kisaamista. Liinu on mielissään, kun pääsee mun kans kahdestaan treeneihin. Prikkahan oli tuossa Ruuvin rally-tokon jälkeen agin ratatreenikurssilla, ja sai siinä kahdenkeskistä aikaa, kun muut jäi kotiin. Nyt on Liinun vuoro, ja tietysti taas myös Ruuvin, koska se junnuagi. Ja Prikalla on paimennukset silloin kun on ja ne Activen treenit. Niin, ehkä mä joudun sen pahuksen lisenssin ostamaan myös pk-puolelle, että pääsen rally-kisoihin.

Liinun treenivideo (ei liity rallyyn mitenkään), ensin oli tarkoitus vaan kaataa keilat, mutta Liinu oli niin innoissaan siitä että alkoi tarjota muutakin :)



Ruuvi kävi korkkaamassa näyttelyuransa Kauhavalla - tai oikeastaan Alahärmässä - 9.2. Eikä se korkkaus hullummin mennyt, vaikka mä kyllä olen aika varma siitä että se korkki tulee menemään myös kiinni aika nopeasti... Ruuvi oli ainoa junnukoira, joten oltiin ainoana kehässä. Tuloksena JUN-EH, mikä oli ihan odotusten mukainen arvosana, mutta se mikä oli yli odotusten, oli meidän esiintyminen! Ruuvi oli tosi kivasti kehässä, antoi hyvin tutkia itsensä (no sitä en epäillytkään että siinä nyt sen kummempaa ongelmaa olisi) ja seisoi kauniisti paikallaan arvosteltavana. Liikkuikin iloisesti ja omaan tyyliinsä :D Arvostelussakin tämä vallattomuus huomioitiin :) Ruuvi sai hyvän arvostelun, tuomati Tarja Löfman:

"1v, feminiininen, oikean tyyppinen pienikokoinen narttu. Hyvä purenta ja pigmentti. Oikeat pään mittasuhteet ja otsapenger, mutta pään tulee vahvistua. Hyvä runko, kulmaukset ja raajat. Iloinen häntä. Liikkuu reippaasti, mutta etuliike on kovin vallaton. Hoidettu, laadukas juniorikarva."

Ei mikään paras mahdollinen seisotuskuva.

 Perusasiat oli siis oikeinkin hyvin. Kokohan on pieni, kotimittauksissa säkä on siellä 37cm tuntumassa tai vähän yli. Tulevasta säkäluokasta ei siis liene mitään epäselvyyttä, tuskin tuosta miniäkään saa tehtyä ;) Rakennehan Ruuvilla on oikein hyvä ja rodunomainen. Katsotaan, missä näyttäydytään seuraavan kerran, ehkä vasta kesällä, että voidaan ottaa hyvän harrastuskoiran tulos vastaan ;)

Mitäs muuta tiedossa? Prikalle olen varannut luonnetestipaikan huhtikuulle, samoille tuomareille joilla Liinu kävi. Kisaamaan palaillaan tässä kevään koittaessa. Katsotaan letkeästi, saadaanko SM-nollia kasaan kevään ja kesän aikana. Syksyn MM-kisoihin on majoitus varattu jo kuukausia sitten, ja sitä odotan yhtenä huippukohtana. Katsotaan, päästäänkö jotain reissua tekemään kesän aikana. Prikan kanssa olin ajatellut esikoetta, mutta voipi olla ettei ole tämän vuoden asia se. Liinun kans vois sitä rallya oikeasti kokeilla kisata. Ruuville pikkuhiljaa opetetaan uusia esteitä ja asioita, kesällä helpottuu monen asian treenaaminen kun saa esteet kannettua pihalle.

Kirjoitin ja kokosin tähän postaukseen materiaalia rapiat 10h, joten sisältö ei varmaan ole ihan looginen, mutta onnittelut loppuun pääsemisestä :D