Ransun matka kolmosiin

Kirjoitin - kuten tapana on - jutun Schapendoes-lehteen (2/2012), kun Ransu nousi maksi3:iin. Nythän tuo juttu tuntuu jo vanhalta ja kaukaiselta, koska nousukisat oli yli 3kk sitten. Mutta juttua kirjoittaessa päätin, että lisään sen tännekin sitten kun se on ollut lehdessäkin. Joten tässäpä se.

Ransun matka alkeista kolmosiin
 
Ransu on ensimmäinen koirani ja siis ensimmäinen schapendoesini. Se valitsi meidät ystävikseen ja päätti ilmeisesti opettaa meille keltanokille asioita mm. agilitysta. Agilityyn se pääsi tutustumaan ensimmäisen kerran vajaan vuoden ikäisenä alkeiskurssilla, sopivasti murkkuilevana, rajoja ja huumorintajua kokeilevana nuorena pojankossina. Ransu on ollut rauhallinen läpi elämänsä, ja agilityssa sen täpäkkyyden ja motivaation löytymisen eteen on saanut tehdä erityisen paljon töitä. Kyllä sillä varmasti on monta kertaa ollut tunne, että ei tuo ohjaaja ikinä opi, mutta parhaani yritän kuitenkin usko pois.
 
Ransun kanssa on harrastaminen aloitettu pienessä seurassa, jossa ei ollut tietoakaan ohjatuista treeneistä, mistään tason mukaan jaetuista ryhmistä puhumattakaan. Alkeis- ja jatkokurssin aikana ja niiden jälkeen lähes kaikki työ on tehty yksin. Yömyöhällä olimme usein kentällä harjoittelemassa asioita ja ratkomassa aina vain uusia haasteita. Ransulle on näiden kolmen harrastusvuoden aikana opetettu uudelleen niin kepit, puomi kuin A-estekin. Eikä riitä että kerran, vaan useammankin. Turhauttavaltahan se on välillä tuntunut, mutta myös niin palkitsevalta! Ransu on todella fiksu koira, joka oppii asiat nopeasti ja keksii myös todella nopeasti omia tapoja tehdä asioita. Sen kanssa ei esimerkiksi kannata tehdä samaa ratapätkää paria kertaa useammin, koska se oppii sen ulkoa…
 
Vuoden treenaamisen jälkeen uskaltauduimme ensimmäisiin virallisiin kisoihin pari vuotta sitten. Heti ensimmäiset kisat kiteyttävät sen, miten meidän kisaura on edennyt myöhemminkin. Tuloksena kontaktivirhe ja hylkäytyminen, koska homma ei pysynyt kasassa. En aio kertoa kisa kisalta meidän historiaa, mutta jos tapanani olisi jossitella, voisin jossitella loputtomiin siitä, kuinka paljon aikaisemmin olisin voinut tämän kirjoituksen parhaimmillaan kirjoittaa. Mutta koska en jossittele, olen vain tyytyväinen jokaisesta oivalluksesta, jokaisesta opetuksesta, jokaisesta vastoinkäymisestä, mitä tuo koira on mulle tarjonnut ja tarjoaa edelleen.
 
Ransuhan ei ole se koira, joka radalla mennessään saa kaikki haukkomaan henkeä nopeudellaan, eikä se ole koira, joka siviilissä rakastaa koko maailman puhki. Se on se koira, joka rakastaa minua yli kaiken, saa minut hyvälle tuulelle ja antaa ne onnistumisen ilot. Siitä on kasvanut mun kanssa hilpeä ja vähän taitavakin tiimi, joka agiliitää yhdessä. Tänä talvena eräissä kisoissa joku katsoja tuli kysymään Ransun ikää, koska se oli kuulemma harvinaisen iloisen ja pentumaisen oloinen muiden tosikoiden koirien joukossa.
 
Ykkösissä viihdyimme paritkymmenet startit, kakkosissa suunnilleen toisen mokoman. Mutta ei se starttien määrä, vaan se mitä niistä ja niiden välissä on opittu. Olen sanonut jo varmaan vuosi sitten, että Ransun ja mun parhaat ajat on vielä edessäpäin. Me ollaan hitaasti kypsyviä tyyppejä ja viime aikoina on asiat (ja varsinkin Ransu) menneet aika lailla putkeen. Niinpä kotikisoissa maaliskuussa napattiin sitten se viimeinen tarvittava LUVA kakkosista ja noustiin kolmosiin. Kolmoset korkattiin vajaan sekunnin yliaikanollalla, joten fiilikset on hienot tästä jatkaa.
 
Vaikka lähes kaikki työ on tehty yksin vääntäen, niin Antti on ollut alusta asti mun ja Ransun kolmas silmäpari ja vaativa kepo. Aina mukana treeneissä, koulutuksissa, kisoissa. Ehkä keneltäkään muulta koskaan en ole saanut yhtä hyvää ja rehellistä palautetta. Sillä palautteella, ja että sen on ottanut vastaan ja vielä opikseenkin, on varmasti ollut varsinkin Ransua auttava vaikutus ja pikkuhiljaa olen tehnyt Ransun osuuden agilityssa helpommaksi ja helpommaksi.
 
Jos jotenkin pystyisin sanoin kiittämään Ransua siitä kärsivällisyydestä ja yrityksen määrästä, joka sillä on ollut mua opettaa ja ymmärtää, ja sietää sitä ainaista väärässä ja myöhässä olemista, niin kiittäisin. Mutta sen ilmeestä näen, että paras kiitos sille on että se saa tehdä mun kanssa, me on löydetty ne meidän jutut, minäkin opin vähitellen olemaan sille reilu ja paremmin ajoissa. Kolmosiin ei ole ladattuna huikeita tavoitteita ja odotuksia, nyt me voidaan rennosti pitää hauskaa, enää ei tarvitse päästä ylöspäin, nyt voi kokeilla kaikkia niitä taitoja mitä me on opeteltu! Ransu on taitava, lukee hyvin mun ohjausta, nauttii yhdessä tekemisestä ja yrittää parhaansa. Mitä muuta voi edes toivoa? Tärkeintä ei ole voitto eikä edes perille pääseminen, vaan se matka.