Pitkästä aikaa reenikentällä!

Eipä olla lähes kahteen viikkoon tehty mitään agilityn suhteen. Omalla kentällä meitä ei ole näkynyt viikkokausiin, ja viimeiset treenaukset oli Elinan koulutuksessa.

Päätettiin ottaa motivaatioreeniä ja vauhtitreeniä. Siihen ei sitten oliskaan parempaa päivää ollut, Ransulla kun riitti virtaa ja intoa useammankin koiran tarpeisiin. Otettiin jokunen kerta puomia ja mikä vauhti! Mä olin päättänyt etukäteen että juoksen sitten puomin vierellä niin lujaa kuin jaksan että Ransukin tulis kovempaa, mutta se menikin niin päin että Ransu piti kovaa kyytiä ja mun piti juosta perässä minkä jaksaa. En kyllä olis lujempaa päässyt. Lähetin hypyn takaa ja siitä puomille ja Ransu kiiti sellaista vauhtia että uskaltaisin melkein väittää ettei ikinä ennen. Pari kertaa skippasi sitten siinä vauhdissa alasmenokontaktin, mutta saatiin aivan nappisuorituksiakin. Ylösmenon otti välillä aivan todella hienosti, välillä enempi justiin ja justiin. Mutta se vauhti... Ransu oli lelupalkastakin niin kiihkeänä että se jopa taisteli siitä! Eikä se ole sitä tehnyt tuolla lailla koskaan ennen.

Keppitreeniä seuraavaksi, kepit meni tosi hienosti ja vauhdikkaasti - kunhan löydettiin eka välistä asti pujottelemaan. En ymmärrä miksei Ransu hakenut kepeille kun olin vasemmalla puolella. Oikealla puolella ohjatessa meni hyvin, mutta se toinen puoli tuntui siltä kuin sinne aina olis ollut tapana mennä toisesta tai kolmannesta välistä sisään. Muutama puhdas toisto ja sillä hyvä! Vauhtiakin tuli, kun olen ottanut Sinikan ja Anskun neuvoista vaaria ja vaihtanut lirkutus-sirkutus-kehumisen äijämeininkiin :)

Oli kyllä mainiot treenit, otettiin putkeen keilausta (ohjaajan kannalta huonohkolla menestyksellä) ihan vaan että pääsee koiraa palkkaamaan. Renkaalle ja keinullekin lähetin, hienosti ja innokkaasti meni ne. Lopuksi hypittiin vauhdilla 65-senttistä hyppyä ja taas vaan ideana se että tehdään jotain tosi kivaa josta saa reilusti nakkia. Ransu oli aivan innoissaan ja miksei olis kun saa paljon nakkia ja lelupalkkaa. Teki meille molemmille hyvää, vaikka keppejä täytyy kyllä käydä ottamassa ennen seuraavia kisoja (parin viikon päästä), kun oli niin oudon kehnoa se keppien hakeminen ja vielä ihan helposta kulmasta.

Agilityviikonloppu Turussa

Taas mentiin. Tällä kertaa Turun suuntaan Hitti-areenalle agilitykoulutukseen a'la Elina Jänesniemi. Sama paikka kuin viime vuoden schapeleirin agikoulutuksessa, sama kouluttaja kuin huhtikuussa. Hyvää ja kärsivällistä opetusta siis tiedossa hyvissä puitteissa.

Lähdettiin 05.30 ajelemaan Turkua kohti, koulutuksen oli määrä alkaa radan rakentamisella klo 12.00. Oltiin hyvissä ajoin perillä, ja vähitellen alkoi meidän kiemurainen ratakin muodostua. Lauantain radan piti olla hyvin sujuva eikä niin tekninen kuin sunnuntain, mutta jos ohjaaja on aivan jäässä ja aivan täysi tollo, niin tietäähän sen ettei sellaista "helppoakaan" rataa päästä kovin pitkälle. Katselin eilen maanantaina videota lauantailta, ja olihan se karmeaa katsottavaa. Se video tulee kuulumaan siihen satsiin jota kukaan ulkopuolinen ei tule koskaan näkemään ja jota katsellessa itselläkään mieli ei kohene. Päinvastoin. Aivan karsean näköistä menoa. Heti toisella esteellä lähetän Ransun väärälle esteelle, eikä jatkossa mennyt sen paremmin. Samoja kohtia otetaan monta, monta kertaa. Onneksi kouluttaja jaksaa toistaa ja toistaa tällaiselle puupäällekin, ja voipahan jälkeen päin itse katsoa vielä videoltakin miten surkea sitä taas oli. Ja yrittää taas oppia jotain.

Lauantaista ei olekaan juuri muuta kerrottavaa koulutuksen osalta. Sisuunnuin ja päätin että huomenna tämä sama meininki ei voi jatkua!!! Illalla eksyiltiin Turun keskustaan syömään, aikaa oli tunti löytää autolle parkkipaikka, kävellä ruokapaikkaan, syödä ja kävellä autolle takaisin ennen ravintolan ja parkkihallin sulkeutumista. Aika vauhtia sai syödä, mutta mitäs kävelee korttelitolkulla turhan takia vesisateessa. En ollut kovin hyvällä tuulella... Selvittiin takaisin autolle ja saatiin autokin ulos parkkihallista. Ajettiin yöpymispaikkaamme, Jokirannan tilalle Mynämäelle. Aivan ihastuttava maatilapaikka, jonka omistajapariskunta oli hyvin ystävällinen ja vieraanvarainen! Saavuimme aika myöhään paikalle, mutta isäntä oli meitä vastaanottamassa ja esitteli meille tilat. Saimme avaimen söpöön vaaleanpunaiseen pikku mökkiin, joka kyllä ylitti odotukset. Yöunet olivat makoisat 9-tuntiset, aamulla virkistävä suihku ja aivan ihana aamupala lämpimine sämpylöineen... :) Antin kanssa olimme yhtä mieltä siitä että kauemminkin olisimme viihtyneet, ja aivan varmasti menemme uudelleen jos tulee Turun suuntaan jotain reissua tulevaisuudessa. Suosittelen kyllä ehdottomasti tätä yösijaa!

Sunnuntain radasta olikin jo etukäteen tiedossa, että se on sitten teknisempi. No juu niin oli, 35 estettä täyttä tohinaa. Me ei tosin ehditty kuin esteelle 25 asti, mutta sinne asti saatiinkin lopulta tehtyä puhdas rata (1-25). Ensin pätkissä, ja joitain kohtia moneen kertaan hioen. Mun pitäis nyt vihdoinkin opetella juoksemaan. Tuli myös muutama kielletty sana, joita ei radalla saa enää käyttää. Kyseessä ei ole EI tai kirosanat, niitä nyt ei ole siellä tähänkään asti viljelty... Mutta kummasti ne vaikutti Ransun menoon ja kummasti ne on tarttuneet niin kielelle että vaikeaa on keksiä niiden tilalle jotain muuta. Elina oli sitä mieltä, että mun täytyy mennä radalla Ransun kanssa yhtä matkaa. Jos mä teen töitä koiralle, koira tekee mulle. Sehän on huomattu jo lähtötilanteissa, että paremmin menee jos en jätä koiraa yksin sinne starttiin vaan lähdetään yhdessä. Elina vähän tuntui ensin tyrmäävän mun yhteislähdön, mutta uskoisin että hoksasi kyllä jossain vaiheessa miksi tein niin.

Rata oli täynnä takaakiertoa ja välistä vetämistä ja mielenkiintoisia suunnanmuutoksia, ja niiden läpi viemiseen tarvittiin melkoista akrobatiaa. Sen lisäksi että mun täytyy alkaa juoksemaan, mun täytyy alkaa siinä juostessa oppia myös liikkumaan sivuttain, takaperin, vartalo käännettynä erilaisiin asentoihin ja keilaamaan koiraa samalla! Kyllähän tuo hölkkävauhdissa onnistuu, mutta kunto kyllä loppuu viidentoista esteen jälkeen. Ja vielä ei menty edes lujaa kuin pätkiä välillä. (Pitäiskö panostaa omaankin eikä vain koiran hyvään kuntoon...? Vai?) Koiraankin pitäisi opetella luottamaan enemmän. Ransu on kyllä valtavan ihana kun se ei lähde radalla tekemään omiaan. Se ei tee omia ratkaisuja ja lukitse käsittämättömän nopeasti omasta mielestään seuraavia esteitä. Se mitä se tekee, on just se mitä mä sille kerron. Ja jos en kerro mitä tehdään seuraavaksi, se ei sitten tee mitään. Mutta jos kerron ajoissa, se tekee uskomattoman kuuliaisesti sen mitä pitääkin. Arvatkaapa, onko sellaista koiraa hienoa ohjata? Se mulle vahvistui tänäkin viikonloppuna, että vauhdilla ei tee kerta kaikkiaan mitään jos se ei ole hallinnassa. Ja estehakuisuudellakaan ei tee mitään jos sekään ei ole ohjaajan hallinnassa. Että olen oikeastaan aika onnekas, kun mulla on koira joka on herkkä ja kuuliainen ohjaukselle, ja johon saa vauhtia omalla panostuksella! Ransussa on potentiaalia ihan selvästi, mutta ohjaajan potentiaali antaa vielä odottaa itseään... sitä esiin putkahdusta :P

Sunnuntaista jäi hyvä maku suuhun ja paljon treenattavaa pitkäksi aikaa. Nuo ohjauskuviot on periaatteessa hallussa, niitä täytyy vaan kerrata ja kerrata että ne tulis selkärangasta ja myös kovemmassa vauhdissa. Ykkösissä kisatessa niitä ei vielä niinkään tarvi, mutta odottakaamme vaan kun päästään kakkosiin (pidemmälle ei vielä uskalla ajatella...) niin siellä meidän taitoja aletaan sitten tarvita. Mä olen toisinaan sanonut että Ransun kanssa meillä menee paremmin nuo ohjauskuviot kuin yksinkertaisemmat pätkät. Elina sen sitten lopulta pukikin sanoiksi, että mun täytyy mennä koiran kanssa enemmän yhtä matkaa radalla niin vauhtiakin tulee. Sitähän ne ohjauskiemurat just on, siinä on pakko olla koiran lähellä sitä viemässä. Samahan se on startissakin kun lähdetään yhteislähdöllä, että mennään koiran kanssa yhtä matkaa. Ransu menee silloin paremmin kun en jätä tai lähetä sitä tekemään yksin asioita. Mutta siinä sitä on vielä tekemistä, oppia erottamaan ne tilanteet joissa siihen täytyy luottaa ja jättää se selviytymään itsenäisesti.

Kotona oltiin 01 jälkeen maanantaina, kumpikin otettiin lomapäivä maanantaiksi, kuka sitä nyt töihin haluaisi nousta ja mennä, kun täytyy saada päivä kuitenkin käydä läpi viikonlopun antia? Soittelin päivällä trimmaajallekin, että miten sopisi tuoda koira parturoitavaksi. Vielä en aikaa varannut, mutta tänään varaan jos saan hänet kiinni. Nyt se on siis päätetty, Ransu ajellaan talveksi lyhyempään karvaan. Ei aivan lyhyeen, mutta katsotaan nyt mittaa ja mallia sitten vielä tarkemmin ;)

Rimaa hipoen yli ;)

Schapendoesien paimennusleiri

Jospa saisin jo jotain kirjoitettua, kun olen autuaasti nukkunut - samoin kuin tuo mun paimenkoiranikin, joka jatkaa sitä yhä - koko lauantaipäivän. Olimme keskiviikosta perjantaihin Kuopion kyljessä Vehmersalmella paimennusleirillä, joka oli tarkoitettu vain meidän rodun tapahtumaksi tällä kertaa. Tarkoituksena oli selvittää, löytyykö tästä rodusta vielä käyttöominaisuuksia. Minä mietin etukäteen aika paljonkin, että miten homma lähtee menemään ja alkaako Ransu syttyä paimentamiselle. Se kun on kahden näyttelykoiran pentu, isän harrastuksista en ole varma, mutta äiti on tainnut olla puhdas näyttelykoira. Tällä ei kuulemma ole kylläkään mitään merkitystä, sillä paimentaminen ei ole geneettisesti periytyvä ominaisuus, vaan periaatteessa jokaisessa paimenkoirarodussa pitäisi löytyä vielä kyky syttyä paimentamiseen. Kouluttajamme, jolla itsellä on aivan ihana pieni maatila muun muassa lampaineen, hevosineen, kanoineen ja minipossuineen, oli heti alusta asti aivan varma että kyllä me kaikki vielä paimennuskisoihin osallistutaan... aika paljon luvattu ihmiseltä joka ei ole koskaan ennen meidän koiria nähnyt. Hänellä itsellä oli useamman eri rotuisia paimenkoiria työkoirina tilallaan, ja hän on ajanut mannermaisten paimenkoirarotujen paimennusoikeuksia ja sitä, että kyllä nekin osaavat työskennellä. Eivät ainoat oikeat paimenrodut ole bordercollie ja kelpie, kuten niin moni haluaa uskotella.

Saavuimme Ransun kanssa perille keskiviikkoiltana joskus klo 19 jälkeen, ja minä ajelin aivan haltioituneena tilalle. Tila oli vanha, ja vanha rakennus jossa yövyimme, oli aivan valloittava vaikkei sinne tullut vettä eikä sähköä, ja vessa oli luonnollisesti perinteinen huussi. Roudattiin koko tavarapaljous sisään ja asetuttiin taloksi. Emäntä kävi meidät tervehtimässä ja laittoi iltapalaa valmiiksi. Pikkuhiljaa porukka oli saapunut paikalle, ja ihastelimme illan hämärtyessä niitä peltoja siinä ympärillä, ja minä sitä käsittämätöntä hiljaisuutta mikä korviin "kuului" kun kävin Ransun kanssa pimeässä viimeisellä iltapisulla. En edes tiedä, missä lähin naapuri oli. Se, että joskus saa olla ihan täysin hiljaisuudessa, oli kyllä aivan ihanaa. Edes mun kotipaikalla ei ole illalla niin hiljaista, se ei ole läheskään yhtä omassa rauhassaan (lue: syrjässä) kuin tuo Kuttukuun tila.

Harmittaa jo nyt, kun ei ole kuvia laittaa. Itselläni ei kamera kulkenut mukana jostain syystä ollenkaan, ja muiden ottamia kuvia en ole vielä saanut. Torstaiaamuna söimme aamupalan ja kuuntelimme teoriaosuuden. Kylläpä osasi olla mielenkiintoista! Kuuntelin suu ymmyrkäisenä sitä kokemuksen ja näkemyksen määrää mitä sieltä tuli. Huomasin vieläpä ajattelevani asioista pitkälti samalla tavalla. Ajattelin että tämä ihminen kyllä osaa opettaa minua ja Ransua paimennuksen saloihin.

Päivällä lähdettiin sitten ensimmäiseen sytyttelyharjoitukseen. Menimme pyöröaitaukseen, jossa oli 5 lammasta. Ohjaimena meillä oli sauva, jonka käyttöä ja takaperin kävelyä pääsisimme pian harjoittelemaan. Ransu tuli aitaukseen, ensimmäinen tehtävä minulla oli vain kävellä lammaslauman perässä, ja kouluttaja hoiti koiran ensiopetuksen. Siis, että opeteltiin reagoimaan sauvaan ja pikkuhiljaa koira alkoi tajuamaan ideaa. Sain kuulla, että koirani on aivan ihana luonteeltaan, se on liikkuva, itsevarma, temperamenttinen, miettii ennen kuin tekee ja sen työskentely on iloista. Sain kuulla, että "tässä meillä on koira jolle ei ole turhaa paskaa puhuttu", ajattelin mielessäni että eipä niin olekaan. Myöhemmin illalla puhuttiinkin koiran inhimillistämisestä ja siitä miten ihmiset lepertelee ja lässyttää koirilleen jatkuvasti niin että puheesta tulee sitten niille se ja sama. Kouluttaja kiitteli myös sitä, miten Ransusta huomasi että se haluaa tehdä töitä mun kanssa, se on sille mieleistä ja se tulee mielellään mun kiitettäväksi lopuksi, vaikka olisin sille joutunut näyttämäänkin kaapin paikkaa. Ransu oli tosi hieno poika ja olen siitä kyllä ylpeä! Se hoksasi jutun aika äkkiä, mutta monen muun tapaan, sillekin tuli aika pian se mieleen, että onko mun nyt pakko tätä tehdä? Voinko jotenkin väistää sinun, paimenen, antaman paineen ja välttää tekemästä mitään? Kumpi meistä oikeastaan on johtaja tässä hommassa, sinä vai minä? Kumpi meistä päättää tehdäänkö ja mitä tehdään? Ransu laitettiin tekemään, ja elekielestä huomasi että se antoi periksi ja päätti yrittää tehdä parhaansa. Kovin pahaa keskisormen näyttelyä ei Ransu edes esitellyt, mulle kävi selväksi aika pian muita katsellessa, että Ransu onkin oikeastaan aika nöyrä ja helposti paikalleen tiputettava koira. Se kyllä kokeilee, mutta ei ole mikään jäärä ja suoraan sanottuna vittuile mulle tosissaan juurikaan.

Vapaa-aikana, jota muuten tuntui ettei jäänyt juuri lainkaan (mutta se ei yhtään haitannut), käytiin sitten koirien kanssa ryhmälenkillä pellolla. Täytyihän siellä tietysti hieman urosten ottaa mittaa toisistaan, mutta ei oikeastaan sen pahempaa. Meille sanottiinkin että meillä on aika sopeutuvaiset koirat, että harvat pystyy olemaan noinkin lunkisti isommassa porukassa saamatta tappeluita aikaan.

Perjantain harjoitukset alkoivat aamupäivällä, ja kestivät aika pitkään. Mentiin isompaan aitaukseen, joka oli läpinäkyvää verkkoa. Kaikenlaista häslinkiä kerkesi sattua perjantain koulutustuokion aikana, mutta saatiin me kierros viimein kunnialla tehtyä. Tällä kertaa Ransu vietiin suoraan irrallaan aitaukseen (torstaina se oli ihan aluksi hihnassa, sitten vapaana), jossa käytiin suoraan tuumasta toimeen. Jostain syystä mulla ei perjantailta ole kovin selkeää muistikuvaa tapahtumista, muistan sen että Ransua piti palauttaa ruotuun enemmän kuin edellisenä päivänä. Ei se tosin ollut kuulemma mikään yllätys, sillä nyt koiralla oli enemmän tilaa väistää painetta ja yrittää lusmuilla työnteosta. Myös lampaat käyttäytyi eri tavalla isommassa tilassa. Se oli sitten töitä tehdessään aika nopea koira, mulla meinasi kiirettä pitää tässä vaiheessa, kun koira ei vielä osaa hidastaa ohjaajan tahtiin. Nyt ideana olikin sytyttää koira, saada se innolla "imuun" eli paimennukseen mukaan, ja siinä ei sitten auttanut kuin ohjaajan harppoa pikavauhtia takaperin minkä kerkesi. Ja yrittää välttää kaatuminen, ojaan pyllähdys, kiviin tai lampaisiin kompurointi ja muutamat aidanpätkät joita oli aitauksessa. Kun taitoja aletaan viedä eteenpäin, niin koirallekin aletaan opettaa sitä, että se osaa hidastaa ja mennä paimenen määräämää tahtia vaikka se olisi kuinka hidasta, koska muutenhan se olisi taas koira joka sitä hommaa vie ja minä yrittäisin siellä pärjätä jotenkuten mukana. Ransu oli tavattoman herkkä sille sauvalle, minä selviydyin omasta mielestäni hyvin sauvan käytöstä ja kuulemma olenkin "tuleva erittäin hyvä sauvan käyttäjä". Heh, tuleva kuitenkin vielä... Sanoin, ettei se ole mulle mikään yllätys että Ransu on herkästi ohjautuva, koska se on sitä myös agilityssa. Tällä hetkellä meidän tilanne on se, että koska Ransu on sen verran liikkuva ja herkästi ohjautuva, ja minä taas aloittelija joka täytyy varmaan lähettää peruutuskurssille, niin virheitä tulee herkästi ja ne herkästi kertautuu. Mutta elän uskossa ja toivossa siitä, että kun opitaan ja kehitytään niin Ransu on mahtava työpari. Lopussa oli vielä koe siitä, miten koira on ohjaajan "alla". Sauva maahan, koiralle käsky mennä maahan, ja siitä sitten kiitos koiralle ja pois aitauksesta. Siis töiden lopetus. Ajattelin ennen omaa vuoroa että kai se nyt maahan menee, mutta kun näin muiden suorituksia, tulinkin asiasta epävarmemmaksi. Koira saattaa tuolla lampaiden lähellä olla aivan eri mieltä tottelemisesta ja johtajuussuhteesta kuin se on muualla tähän asti ollut. Varsinkin kun ei ole nakkia millä lahjoa, vaan tottelemisen täytyy tapahtua vain ja ainoastaan siksi että koira haluaa alentua tottelemaan. Hienoa kyllä, Ransu meni maahan ensi käskystä ja oli aivan innoissaan kun pääsi mun luo kehuttavaksi. Tuumasin, että se teki ne johtajuustestinsä siinä paimennuksen lomassa ja kun sille kerrottiin että nyt sen on vaan tehtävä mulle töitä, se meni mielellään mun käskystä maahan lopuksi.

Silmät tuolla kyllä avautui varmaan kaikilla muillakin kuin itsellä. Omista koirista paljastui uusia piirteitä, ja vielä kun tässä palkintona oli omistajan antama huomio ja itse työn tekeminen. Makupalojen käyttö ei kuulu paimennukseen edes alussa, vaikka varsinaisesti kai itse paimennus alkaa koiraa palkita siinä vaiheessa kunnolla, kun se on siihen syttynyt. Ransun kanssa päästiin hyvään alkuun, se osasi kuljettaa lampaita, mutta se täytyi tehdä vielä hihnassa, koska sillä on tosiaan sitä liikkuvuutta niin paljon, että siihen työskentelyyn ei vielä saanut rauhallisuutta muuten. Kouluttaja sanoikin että Ransu on vielä ihan kakara. Juu niin on... Leirillä oli Ransua kypsemmän oloisia puolitoistavuotiaitakin, joten lienee tuo kypsyminen sitten yksilöllistä aika tavalla. Toivon kyllä, että ensi keväänä kun toivottavasti päästään hommaa jatkamaan, niin Ransukin olisi siihen mennessä jo aikuisempi ja kypsempi.

Missään nimessä ei kyllä nyt jätetä tätä kesken, sen verran uskomattomalta tuntui kun koira tuntui tuosta noin vaan osaavan alkaa tehdä jotain. Agilityssa sitä itse on koko ajan niin aktiivisessa roolissa siinä opettamisessa. Alkeisia opetellessa on namut parasta laatua ja koko ajan sitä siinä itse neuvoo ja opastaa ja sanoo mitä pitää tehdä. Tokosta nyt puhumattakaan. Koira saa tavallaan koko ajan valmiita käskyjä mitä pitää tehdä, eikä sen tarvitsisi itse miettiä mitä siltä odotetaan. Eikä se voi tietää esim. renkaan nähdessään, että mikä se on ja mitä sen tulisi sen renkaan kanssa tehdä. Ei edes, että jostain välistä täytyy hypätä läpi, paitsi ehkä sattumalta. Se ei ole sille vaistonvaraista eikä nouse jostain esiin kun sille vain näyttää estettä. Mutta paimennus... kun sen vie sinne aitaukseen, sitä aletaan ohjailla sauvalla, ja sen päässä alkaa raksuttaa. Jossain vaiheessa siellä näköjään naksahtaa, että näin tämä menee, ihan kuin itsestään. Ei sitä sille kukaan kerro. Kaikkeen vaikuttaa myös koiran ja ohjaajan suhde varsinkin näin alussa, miten se paimennus lähtee sujumaan. Ja että se oma koira, joka nytkin jo toista päivää nukkuu vaan, joka ei ole lampaita ennen nähnytkään vaan harrastanut jotain ihan muuta, alkaakin yhtäkkiä kommunikoida niiden lampaiden kanssa ja osaa vaikuttaa niihin. Eikö ole ihmeellistä?

Kisatunnelmissa

Eilen otettiin pari starttia Kokkolassa. Pitkästä aikaa sekä hyppyrata ja agilityrata, hyppyradalla aloitettiin. Ransu ei ollut ekalle radalle lähtiessä ihan täysillä mukana, siis keskittynyt. Kentän takana, josta lähtöpaikalle kuljettiin, oli jotain pusikkoa ja siellä kiinnostavia hajuja. Monikin koira kävi moikkailemassa myös ratahenkilöstöä, niin meinasi myös Ransu. Heti lähdössä, kun päästin sen irti, se lähti menemään ratahenkilöitä kohti mutta sain sen kuitenkin takaisin.

Otettiin lentävä lähtö ja se oli helppo ottaa molemmilla radoilla. Ransu sai heti alusta ihan hyvän vauhdin. Ekalla radalla tosin taas siellä tokan putken takana oli jotain kivoja tyyppejä, joten vauhdilla kun tultiin suora niin vaikka mun valssi olikin myöhässä, ei se niin paljoa vaikuttanut että Ransun olis tuollaista kaarrosta tarvinnut tehdä. Putkeen kuitenkin mentiin ja siitä monta estettä ihan virheettömästi. Mielestäni valssaan ihan hyvin tuossa kohden, jossa otetaan kielto, annan Ransulle tilaa hypätä hypyn jne., mutta silti se tulee ohitse. Olen kuitenkin heti paluuttamassa sen hypyn taakse takaisin ja matka jatkuu. Seuraavan hypyn se tulee paremmin, mutta tiukemminkin voisi kääntyä tietysti - tiukemminkin voisi tietysti myös ohjata. Kepit se lähtee menemään ihan ok, mutta vedätän kai sitten liikaa ja Ransu tulee ulos kepeiltä. Selostaja selosti että Ransu otti tuomarin katseesta häiriötä, mitä en kyllä itse usko, vaan kyse taisi olla mun liiasta vedättämisestä ja sitten se muutenkin meni kepit sillain "puolihuolimattomasti" meneskellen ja tuntui päättävän puolivälissä että ei huvita kun sinäkin jo meet siellä. Otatin kepit ihan alusta uudelleen, koska me ei harrasteta niitä jatketaan nyt jostain välistä ne loppuun. Koiralla on kuitenkin rytmi mennyt sekaisin niin ei se siitä mitään opi jos vaan jatkaa siitä mihin jäi. Kuitenkin virhe on jo tullut ja ainoa millä on merkitystä on nolla, joten sama sitten ottaa harjoittelun kannalta ja teettää ne kepit kunnolla! Omasta mielestäni Ransu menee tosi hienosti loppuradan, ja lopun käännökset onnistuu tosi hyvin ja sujuvasti. Niistä olin erityisen ylpeä. Tältä radalta siis tulokseksi 10vp ja yliaikaa jotain 16s, kiitos alun harhailun ennen putkea, tietysti kielto vaikutti hieman ja kepeillähän me kulutettiin huomattavasti aikaa. Mutta saatiin tulos! Ja se muu rata noiden virheiden ympärillä meni mielestäni oikeinkin hyvin :)

Toiselle radalle, joka siis oli agilityrata, lähdettiin kans lentävällä ja se kannatti jälleen. Ei mitään kiirettä ottamaan ennakkoa. A:n se otti niin paljon paremmin kuin treeneissä! Ylösmeno oli tosi hieno, jota kuinkin puoliväliin kontaktia, ja alastulokin oli ihan sopiva. Hypyllä just ennen putkea vilkaisee jonnekin ratahenkilöihin taas, mutta menee kuitenkin sujuvasti putkeen. Ransun liikkeet on kyllä sen näköiset jotenkin että se menee vähän laiskasti. Ihan ok vauhtia mutta ei se kyllä edes näytä siltä kuin se yrittäis mennä kovaa. Menis radallakin yhtä lujaa kuin vapaa-ajalla... Olis ohjaajallakin tekemistä. Puomia se ei kuitenkaan pistänyt raviksi kuten usein ennenkin, ja alasmeno olikin sitten aika niukin naukin. Itse en sitä niinkään huomannut, mutta luulin että otettiin putkelta kielto puomin jälkeen. Tuomari oli mun selän takana niin en käden nousua nähnyt mutta oletin sen. Kepit se meni kisasuoritukseksi jopa ihmeen hyvin. Eihän ne mitkään vauhdikkaat ja hurjat kepit ole, mutta mä olen noihin tosi tyytyväinen kun ei kävelyksi mennyt eikä eka radan tapaan jättänyt keskenkään. Vaan enpä samallai vedättänytkään vaan koitin mennä hieman edellä kannustaen. Siinä vaiheessa tosiaan luulin että meillä on vitonen ja ettei ole enää paineita nollasta ja ihanneajasta. Keinulla kiirehdin liikaa, ja Ransu meni keinun vauhdilla, melkein liiankin vauhdilla. Täytyy malttaa itse hieman odotella sitä keinulla, ettei se ala lentokeinuja ottamaan. Muistin ohjata (hyvä minä) tämänkin radan loppuun asti ja eikun juhlat pystyyn "vitosen kunniaksi".

Palkkasin tohkeissani Ransua maalialueen takana kun Antti tulee sinne ja kysyn ensi töikseni että otettiinko me kielto putkelta. Antin mielestä ei otettu, mutta ei ollut varma. Mullahan sykähti sydän että ihan tosi?! Palkkasin vielä Ransua ja vein sen häkkiin, äkkiä yleisönä olleelta seurakaverilta sitten kysymään että otettiinko kieltoa. Ei kuulemma otettu eikä olis ollut mitään syytäkään, mutta hänen mielestä puomin alasmenolta oli lähellä tulla virhe. No se kyllä jälkeenpäin katsottuna taisi olla aika täpärällä, mutta enpä taas siinäkään itse hidastellut niin Ransukin eteni vauhdikkaasti. Mä kyllä panin merkille että aika paljon ykköset otti virheitä kontakteilta, minikoiratkin. Ihanneaika alittui jotakuinkin 4 sekunnilla eli nollahan sieltä sitten tuli kuitenkin! Sijoituttiin kolmansiksi, Ransu sai palkinnoksi pikkupystin ja vinkuvan pehmoluun. Oli hieno päivä, saatiin tulokset molemmilta radoilta ja vieläpä toinen nolla ykkösissä, niin olihan se olo meistä ylpeä!

"Hei mä en mahdu tähän korokkeelle!"

Ransu pokkaa palkintoa

Tyytyväiset kolmoset

Kierrä, kierrä, kierrä!

Tiistai-iltana käytiin kentällä vähän agiliitämässä. Vesisade yllätti juuri kun oltiin alkuverryttelyt tehty. Onneksi ei kuitenkaan satanut kauaa, mutta kastua kuitenkin ehdittiin ja nurmi ja kontaktiesteet ehti mennä liukkaaksi.

Otettiin aika yksinkertaista treeniä. A-estettä, jonka suorittamiseen näköjään mun oma sijoittuminen vaikuttaa aika paljon. Ransu otti alasmenon paremmin kun en itse jäänyt sen taakse. Tosin ei tuostakaan voi oikein mitään sääntöä tehdä, mutta ainakaan se ei loikkaa maahan katsomaan että missä minä viivyn... Teemana oli sitten varsinaisesti takaakierrot. Tai oikeastaan niille irtoaminen paremmin. Laitettiin rimat minikorkeuteen ja Ransuhan teki mielissään kun sai paljon palkkaa. Irtosikin sitten hyvin ja melkein ilman käskytystä teki. Mutta on se myös fiksu jätkä! Kerran juoksin vaan pussia kohti (sitäkin otettiin muistin virkistykseksi pari kertaa) enkä huutanut estenimeä, niin Ransu ei mennytkään pussia. Taisi käydä siinä suulla kääntymässä ja katsoi sitten sen näköisenä että "sorry, ethän sä tuonne tarkoittanut kun et sanonutkaan mitään". Takaakierrolla huomasin kanssa että se oli välillä riippuvainen mun käskytyksestä, se teki kun käskytin loppuun asti "kierrä-kierrä-hyppy" mutta jos huutelin vaan pelkkää kiertämistä, saattoi jopa hyppy jäädä hyppäämättä :O Toisaalta kyllä tuntuu, että kai sen nyt pitäisi sen verran lukea itsekin tilannetta ettei olisi niin riippuvainen yksittäisestä sanasta. Toisaalta se saa tuntemaan että se on kuulolla ja tekee sen mitä tahdon, ei muuta, mikä tietysti on sikäli hyvä ettei se lähde radalla sooloilemaan omille reiteilleen. Mutta jos edessä on selkeästi hyppyeste johon ohjaan eikä käytännössä muita esteitä, niin jotain vikaa siinä kyllä on jos sitä ei aina viitsi hypätä jos ohjaaja ei sano hyppyä! Ransu kyllä palkitsi taas minua vartalonkäytöstä, kun otettiin sitä viime kerralla hankalaa kohtaa ja ohjasin sen harkiten. Puomikin tuli radalla, mentiin ihan kivaa vauhtia, vaikka ainahan sitä voisi mennä lujempaa, mutta en osaa oikein moittiakaan.

Keskiviikkoiltana 6,5km pyörälenkki kymppiuutisten jälkeen. Meikäläinen nuhassa ja vaatetta olis saanut olla lämpimämmin, etenkään ne kesäiset pyöräilyhanskat ei paljoa lämmittäneet. Ransu kuitenkin tuntui tykkäävän kun keli oli vilpoisa, ei tule turhan kuuma. Se on kyllä tosiaan huomannut ilmojen jäähtymisen ja ollut sitten sitä mukaa virtaa!

Eilen käytiin hierojalla. Ransu oli hyvässä kunnossa, ei ollut jumituksia eikä kiristyksiä. Jätkänpötkylä taisi suunnilleen nukkua Marin käsittelyssä, kun tuhina vaan kuului ja tyytyväisiä huokauksia. Marikin on niin kiva ihminen että aina aluksi täytyy mennä syliin istumaan kun aletaan palpoida ja lopuksi vielä puhuteltavaksi. Ransu on aina niin säpäkkänä sitten kun on saatu hierottua, se oikein tuntuu kuin uudelta koiralta. No onko ihme? On mullakin hyvä olo hyvän ja rentouttavan hieronnan jälkeen. Mari vielä sanoi kun se lopuksi tunnusteli Ransua että sillä on lapojen seudulla lihakset kasvaneet hurjasti! Sanoi nauraen että "mahdottomat pallukat täällä kyllä on!" Takajalkoihinkin on kuulemma tullut lisää, mutta erityisesti etupäähän. Hyvähän se tietysti on. Talvella sitten saa taas myös takajalat kunnon reeniä lumihangessa loikkiessa.

Lumihangesta saakin sellaisen aasinsillan talvisiin lenkkeihin ja sen jälkeen ilmentyvään "lumipallokoira"-ilmiöön. Ja sitä ennen syksyisiin römppäkeleihin ja kesäisiin helteisiin jolloin turkkikoiralla ja sen omistajalla on välillä ihan "tosi kivaa". Olen jo varmaan vuoden verran suunnitellut ja välillä ehdotellut tuon koiran turkin ajelemista lyhyeksi. Nyt se on tänä kesänä ollut entistä useammin mielessä. Ransu on ollut helisemässä helteen kanssa, eikä viilentävä loimikaan samalla lailla viilennä kuin lyhytturkkisia koiria. Joku sanoi että se turkkihan on lämpöeriste myös toiseen suuntaan, että se suojaa auringon paahteelta... uskoo ken haluaa, viime kesän tuota seuranneena sanon että ei käynyt kateeksi sitä "auringolta suojaavaa" karvoitusta ollenkaan. Nyt tulee syksy ja kurakelit, olen suunnitellut kurahaalaria ja töppösiä, koska jatkuva peseminen ja turkin märkänä oleminen ei houkuta, ei Ransua eikä minuakaan. Eikä se hiekka pesemällä lähde sen karvan uumenista, pitäis käyttää shampoota (eikä lähde silläkään kaikki) ja veikkaanpa että jos schapenomistaja tätä lukee niin tuumaa että ei schapendoesia saa shampoolla jatkuvasti pestä, vaikka pesiskin sitten vaan jalkoja ja mahanalustaa. Talvi on se toinen ikävin aika lumipalleroineen. Ransu rakastaa lunta ja hiihtolenkkejä ja lumessa möyrimistä, joten lunta tarttuu turkkiin välillä tukalankin paljon. Sitä ei ole sitten kiva kantaa mukana, varsinkin kun taas joutuu suihkuun että ne saadaan sulamaan. Tällaisen palopuheen jälkeen mä olenkin tullut siihen tulokseen, että harrastuskoiran joka ei käy näyttelyissä, ei tarvitsisi kyllä olla tuollaisessa turkissa. Siitä on sille itselle haittaa, ja vaikka emäntä miten olisi orientoitunut hiekan siivoamiseen ja turkinhoitoon (eihän lyhytkarvaistenkaan omistajat niiltä välty), niin kyllä välillä hermostun pitkäkarvaisuuteen. Meistä Ransun kanssa ei kumpikaan inhoa turkinhoitoa, vaan se on ihan mukava yhteinen hetki, eikä tuohon ajelemiseen ole mitään terveydellistä syytä. Tiedän, että jollain nousee karvat pystyyn ajatuksesta, että ottaa pitkäkarvaisen koiran eikä sitten muka viitsi sitä hoitaa. Ei siinä viitsimisestä olekaan kyse itse turkinhoidon suhteen, vaan kaikesta muusta mitä siihen liittyy. Ransu olis Ransu vaikka sillä olis lyhyt turkki. Onhan se söpö noin, ja kasvaa se turkki takaisin jos niin haluaa. Minä olisin jo sen trimmauttanut, jos mun ei tarvisi kuunnella myös toisen omistajan mielipidettä...

Loppuun vielä pari kuvaa aiheesta :P

Maaliskuulta



Kesäkuun alusta