Jospa saisin jo jotain kirjoitettua, kun olen autuaasti nukkunut - samoin kuin tuo mun paimenkoiranikin, joka jatkaa sitä yhä - koko lauantaipäivän. Olimme keskiviikosta perjantaihin Kuopion kyljessä Vehmersalmella paimennusleirillä, joka oli tarkoitettu vain meidän rodun tapahtumaksi tällä kertaa. Tarkoituksena oli selvittää, löytyykö tästä rodusta vielä käyttöominaisuuksia. Minä mietin etukäteen aika paljonkin, että miten homma lähtee menemään ja alkaako Ransu syttyä paimentamiselle. Se kun on kahden näyttelykoiran pentu, isän harrastuksista en ole varma, mutta äiti on tainnut olla puhdas näyttelykoira. Tällä ei kuulemma ole kylläkään mitään merkitystä, sillä paimentaminen ei ole geneettisesti periytyvä ominaisuus, vaan periaatteessa jokaisessa paimenkoirarodussa pitäisi löytyä vielä kyky syttyä paimentamiseen. Kouluttajamme, jolla itsellä on aivan ihana pieni maatila muun muassa lampaineen, hevosineen, kanoineen ja minipossuineen, oli heti alusta asti aivan varma että kyllä me kaikki vielä paimennuskisoihin osallistutaan... aika paljon luvattu ihmiseltä joka ei ole koskaan ennen meidän koiria nähnyt. Hänellä itsellä oli useamman eri rotuisia paimenkoiria työkoirina tilallaan, ja hän on ajanut mannermaisten paimenkoirarotujen paimennusoikeuksia ja sitä, että kyllä nekin osaavat työskennellä. Eivät ainoat oikeat paimenrodut ole bordercollie ja kelpie, kuten niin moni haluaa uskotella.
Saavuimme Ransun kanssa perille keskiviikkoiltana joskus klo 19 jälkeen, ja minä ajelin aivan haltioituneena tilalle. Tila oli vanha, ja vanha rakennus jossa yövyimme, oli aivan valloittava vaikkei sinne tullut vettä eikä sähköä, ja vessa oli luonnollisesti perinteinen huussi. Roudattiin koko tavarapaljous sisään ja asetuttiin taloksi. Emäntä kävi meidät tervehtimässä ja laittoi iltapalaa valmiiksi. Pikkuhiljaa porukka oli saapunut paikalle, ja ihastelimme illan hämärtyessä niitä peltoja siinä ympärillä, ja minä sitä käsittämätöntä hiljaisuutta mikä korviin "kuului" kun kävin Ransun kanssa pimeässä viimeisellä iltapisulla. En edes tiedä, missä lähin naapuri oli. Se, että joskus saa olla ihan täysin hiljaisuudessa, oli kyllä aivan ihanaa. Edes mun kotipaikalla ei ole illalla niin hiljaista, se ei ole läheskään yhtä omassa rauhassaan (lue: syrjässä) kuin tuo Kuttukuun tila.
Harmittaa jo nyt, kun ei ole kuvia laittaa. Itselläni ei kamera kulkenut mukana jostain syystä ollenkaan, ja muiden ottamia kuvia en ole vielä saanut. Torstaiaamuna söimme aamupalan ja kuuntelimme teoriaosuuden. Kylläpä osasi olla mielenkiintoista! Kuuntelin suu ymmyrkäisenä sitä kokemuksen ja näkemyksen määrää mitä sieltä tuli. Huomasin vieläpä ajattelevani asioista pitkälti samalla tavalla. Ajattelin että tämä ihminen kyllä osaa opettaa minua ja Ransua paimennuksen saloihin.
Päivällä lähdettiin sitten ensimmäiseen sytyttelyharjoitukseen. Menimme pyöröaitaukseen, jossa oli 5 lammasta. Ohjaimena meillä oli sauva, jonka käyttöä ja takaperin kävelyä pääsisimme pian harjoittelemaan. Ransu tuli aitaukseen, ensimmäinen tehtävä minulla oli vain kävellä lammaslauman perässä, ja kouluttaja hoiti koiran ensiopetuksen. Siis, että opeteltiin reagoimaan sauvaan ja pikkuhiljaa koira alkoi tajuamaan ideaa. Sain kuulla, että koirani on aivan ihana luonteeltaan, se on liikkuva, itsevarma, temperamenttinen, miettii ennen kuin tekee ja sen työskentely on iloista. Sain kuulla, että "tässä meillä on koira jolle ei ole turhaa paskaa puhuttu", ajattelin mielessäni että eipä niin olekaan. Myöhemmin illalla puhuttiinkin koiran inhimillistämisestä ja siitä miten ihmiset lepertelee ja lässyttää koirilleen jatkuvasti niin että puheesta tulee sitten niille se ja sama. Kouluttaja kiitteli myös sitä, miten Ransusta huomasi että se haluaa tehdä töitä mun kanssa, se on sille mieleistä ja se tulee mielellään mun kiitettäväksi lopuksi, vaikka olisin sille joutunut näyttämäänkin kaapin paikkaa. Ransu oli tosi hieno poika ja olen siitä kyllä ylpeä! Se hoksasi jutun aika äkkiä, mutta monen muun tapaan, sillekin tuli aika pian se mieleen, että onko mun nyt pakko tätä tehdä? Voinko jotenkin väistää sinun, paimenen, antaman paineen ja välttää tekemästä mitään? Kumpi meistä oikeastaan on johtaja tässä hommassa, sinä vai minä? Kumpi meistä päättää tehdäänkö ja mitä tehdään? Ransu laitettiin tekemään, ja elekielestä huomasi että se antoi periksi ja päätti yrittää tehdä parhaansa. Kovin pahaa keskisormen näyttelyä ei Ransu edes esitellyt, mulle kävi selväksi aika pian muita katsellessa, että Ransu onkin oikeastaan aika nöyrä ja helposti paikalleen tiputettava koira. Se kyllä kokeilee, mutta ei ole mikään jäärä ja suoraan sanottuna vittuile mulle tosissaan juurikaan.
Vapaa-aikana, jota muuten tuntui ettei jäänyt juuri lainkaan (mutta se ei yhtään haitannut), käytiin sitten koirien kanssa ryhmälenkillä pellolla. Täytyihän siellä tietysti hieman urosten ottaa mittaa toisistaan, mutta ei oikeastaan sen pahempaa. Meille sanottiinkin että meillä on aika sopeutuvaiset koirat, että harvat pystyy olemaan noinkin lunkisti isommassa porukassa saamatta tappeluita aikaan.
Perjantain harjoitukset alkoivat aamupäivällä, ja kestivät aika pitkään. Mentiin isompaan aitaukseen, joka oli läpinäkyvää verkkoa. Kaikenlaista häslinkiä kerkesi sattua perjantain koulutustuokion aikana, mutta saatiin me kierros viimein kunnialla tehtyä. Tällä kertaa Ransu vietiin suoraan irrallaan aitaukseen (torstaina se oli ihan aluksi hihnassa, sitten vapaana), jossa käytiin suoraan tuumasta toimeen. Jostain syystä mulla ei perjantailta ole kovin selkeää muistikuvaa tapahtumista, muistan sen että Ransua piti palauttaa ruotuun enemmän kuin edellisenä päivänä. Ei se tosin ollut kuulemma mikään yllätys, sillä nyt koiralla oli enemmän tilaa väistää painetta ja yrittää lusmuilla työnteosta. Myös lampaat käyttäytyi eri tavalla isommassa tilassa. Se oli sitten töitä tehdessään aika nopea koira, mulla meinasi kiirettä pitää tässä vaiheessa, kun koira ei vielä osaa hidastaa ohjaajan tahtiin. Nyt ideana olikin sytyttää koira, saada se innolla "imuun" eli paimennukseen mukaan, ja siinä ei sitten auttanut kuin ohjaajan harppoa pikavauhtia takaperin minkä kerkesi. Ja yrittää välttää kaatuminen, ojaan pyllähdys, kiviin tai lampaisiin kompurointi ja muutamat aidanpätkät joita oli aitauksessa. Kun taitoja aletaan viedä eteenpäin, niin koirallekin aletaan opettaa sitä, että se osaa hidastaa ja mennä paimenen määräämää tahtia vaikka se olisi kuinka hidasta, koska muutenhan se olisi taas koira joka sitä hommaa vie ja minä yrittäisin siellä pärjätä jotenkuten mukana. Ransu oli tavattoman herkkä sille sauvalle, minä selviydyin omasta mielestäni hyvin sauvan käytöstä ja kuulemma olenkin "tuleva erittäin hyvä sauvan käyttäjä". Heh, tuleva kuitenkin vielä... Sanoin, ettei se ole mulle mikään yllätys että Ransu on herkästi ohjautuva, koska se on sitä myös agilityssa. Tällä hetkellä meidän tilanne on se, että koska Ransu on sen verran liikkuva ja herkästi ohjautuva, ja minä taas aloittelija joka täytyy varmaan lähettää peruutuskurssille, niin virheitä tulee herkästi ja ne herkästi kertautuu. Mutta elän uskossa ja toivossa siitä, että kun opitaan ja kehitytään niin Ransu on mahtava työpari. Lopussa oli vielä koe siitä, miten koira on ohjaajan "alla". Sauva maahan, koiralle käsky mennä maahan, ja siitä sitten kiitos koiralle ja pois aitauksesta. Siis töiden lopetus. Ajattelin ennen omaa vuoroa että kai se nyt maahan menee, mutta kun näin muiden suorituksia, tulinkin asiasta epävarmemmaksi. Koira saattaa tuolla lampaiden lähellä olla aivan eri mieltä tottelemisesta ja johtajuussuhteesta kuin se on muualla tähän asti ollut. Varsinkin kun ei ole nakkia millä lahjoa, vaan tottelemisen täytyy tapahtua vain ja ainoastaan siksi että koira haluaa alentua tottelemaan. Hienoa kyllä, Ransu meni maahan ensi käskystä ja oli aivan innoissaan kun pääsi mun luo kehuttavaksi. Tuumasin, että se teki ne johtajuustestinsä siinä paimennuksen lomassa ja kun sille kerrottiin että nyt sen on vaan tehtävä mulle töitä, se meni mielellään mun käskystä maahan lopuksi.
Silmät tuolla kyllä avautui varmaan kaikilla muillakin kuin itsellä. Omista koirista paljastui uusia piirteitä, ja vielä kun tässä palkintona oli omistajan antama huomio ja itse työn tekeminen. Makupalojen käyttö ei kuulu paimennukseen edes alussa, vaikka varsinaisesti kai itse paimennus alkaa koiraa palkita siinä vaiheessa kunnolla, kun se on siihen syttynyt. Ransun kanssa päästiin hyvään alkuun, se osasi kuljettaa lampaita, mutta se täytyi tehdä vielä hihnassa, koska sillä on tosiaan sitä liikkuvuutta niin paljon, että siihen työskentelyyn ei vielä saanut rauhallisuutta muuten. Kouluttaja sanoikin että Ransu on vielä ihan kakara. Juu niin on... Leirillä oli Ransua kypsemmän oloisia puolitoistavuotiaitakin, joten lienee tuo kypsyminen sitten yksilöllistä aika tavalla. Toivon kyllä, että ensi keväänä kun toivottavasti päästään hommaa jatkamaan, niin Ransukin olisi siihen mennessä jo aikuisempi ja kypsempi.
Missään nimessä ei kyllä nyt jätetä tätä kesken, sen verran uskomattomalta tuntui kun koira tuntui tuosta noin vaan osaavan alkaa tehdä jotain. Agilityssa sitä itse on koko ajan niin aktiivisessa roolissa siinä opettamisessa. Alkeisia opetellessa on namut parasta laatua ja koko ajan sitä siinä itse neuvoo ja opastaa ja sanoo mitä pitää tehdä. Tokosta nyt puhumattakaan. Koira saa tavallaan koko ajan valmiita käskyjä mitä pitää tehdä, eikä sen tarvitsisi itse miettiä mitä siltä odotetaan. Eikä se voi tietää esim. renkaan nähdessään, että mikä se on ja mitä sen tulisi sen renkaan kanssa tehdä. Ei edes, että jostain välistä täytyy hypätä läpi, paitsi ehkä sattumalta. Se ei ole sille vaistonvaraista eikä nouse jostain esiin kun sille vain näyttää estettä. Mutta paimennus... kun sen vie sinne aitaukseen, sitä aletaan ohjailla sauvalla, ja sen päässä alkaa raksuttaa. Jossain vaiheessa siellä näköjään naksahtaa, että näin tämä menee, ihan kuin itsestään. Ei sitä sille kukaan kerro. Kaikkeen vaikuttaa myös koiran ja ohjaajan suhde varsinkin näin alussa, miten se paimennus lähtee sujumaan. Ja että se oma koira, joka nytkin jo toista päivää nukkuu vaan, joka ei ole lampaita ennen nähnytkään vaan harrastanut jotain ihan muuta, alkaakin yhtäkkiä kommunikoida niiden lampaiden kanssa ja osaa vaikuttaa niihin. Eikö ole ihmeellistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti