Paimenessakin oltiin...

Paimennusleirin päättymisestäkin on jo kaks viikkoa, ja seuraava leiri on kahden viikon päästä. Oltiin siis silloin muutenkin aktiiviviikolla paimentamassa, sopivaa vaihtelua agilityn väliin. Vielä kun muistais, mitä me oikeastaan tehtiin. Kuvissa kuvaajana Tuija Laurila.

Joko päästään kohta töihin?

Leiri alkoi perinteisesti maanantai-iltana, ja me asetuttiin jälleen hobitti-majan yläkertaan. Maanantai-iltana leirikaverit uhkaili, että meidät laitetaan kunnon töihin ja että yllätyksiä on luvassa. Olivat kuulemma sanoneet, että onneksi Sannalla on taitavat koirat niin ne voi mennä sinne karitsapaimeneen... Noh, aattelin että odotellaan nyt mihin Sinikka meidät laittaa.

Tuo katse kertoo, että minä olen viisas - ja tiedän sen itsekin.

Tiistai-aamuna selvisi, että sinne karitsapaimeneenhan mä lähden Ransun ja Liinun kanssa, ja mukaan lähtee juoksuinen narttu ja pentu joka on ekan kerran lampailla. Sillä lailla, ei helpoin yhdistelmä ollenkaan. Ransu ja se narttu rakastui toisiinsa, ja mua ärsytti kun mun piti komentaa Ransua koko ajan pois sen nartun kimpusta. Niinkuin karitsoiden paimentaminen ei muutenkin olis mahdottomalta tuntuva tehtävä, niin vielä kun joutuu juoksuisen nartun perässäkin juoksemaan niin se on jo ylivoimaista. Ransu keskittyi välillä töihin, sitten se välisteli painetta ja kuljaili, sitten taas välillä ilmeestä näki ettei taas ole muu kuin pilumielessä. Liinu oli ihan hyvä, se pysyi töissä, yritin käskyttää koiriani mahdollisimman vähän, että saisivat työskennellä itsenäisesti, mutta pakkohan siihen nartun perässä juoksemiseen oli puuttua ja komentaa töihin. Liinulla vaan ei ole vielä leikannut että millaisia voimakeinoja niiden lampaiden liikuttamiseen voi olla, tosin karitsat on niin oma lukunsa, kun niihin ei samat keinot tehoa kuin aikuisten uuhien liikuttamiseen. Ne ei välitä koirasta mitään, koira saa tulla takapuolesta tuuppimaan ja tuijottamaan eteen, että ne liikahtaa edes vähän.

Isolla laumalla työskentelyä.

Karitsat saatiin - tosin niiden itse valitsemaa reittiä pitkin - metsään ja metsästä pois, kaikki tallessa ja ehjinä. Koirat oli aika väsyneitä. Sitten mun piti hakea koirillani iso lauma pienempään aitaukseen, niitä olikin aika porukka, mutta hienosti koirat ne haki. Sitten lajiteltiin varikkohäkkeihin aitausharjotuksia varten osa lampaista ja loput vietiin lampolaan. Muuta en omilla koirillani tiistaina tehnyt, kyllä ne joutui töihin tuossa karitsoita paimentaessa, ja illan ne saikin levätä ja katsella kun toiset teki kuljetusharjotuksia adhd-aitauksessa.

Yksi lammas oli sitä mieltä, että mulle ei ryppyillä.

Annan vaikka Ransullekin kyytiä, jos se yrittää mut saada muiden mukaan!

Keskiviikkona Ransu päätettiin laittaa taas tositöihin ja uusien haasteiden eteen. Se joutui töihin nuoren nartun ja toisen uroksen kanssa, ja niillä ei kemiat oikein kohdanneet. Jouduttiin karahtamaan pojille kunnolla jo heti alkuunsa, Ransu oli tosin sitä mieltä jo siinä vaiheessa että sinä et akka mua määräile, minähän isottelen tolle toiselle koska minä oon kohta jo viis vee ja iso poika ja mulle ei v*ttuilla! Otettiin lampaat lampolasta, ja ne piti kuljettaa adhd-aitaukselle. Siitähän se show taas alkoi. Nartun Ransu antoi olla rauhassa, mutta uroksen kanssa sillä oli vähän koko ajan sellaista peliä että mun piti olla tarkkana ettei mitään konfliktia ala syntyä.

Ransu ei ollut kuitenkaan sitä mieltä, että mulla olis minkäänlaista oikeutta komentaa ja käskyttää sitä, vaan se pisti ihan toden teolla vastaan. Pahemmin kuin ikinä ennen. Työtehtävä oli muutenkin vaativa, koska lampaita oli paljon, meidän piti erotella niistä karitsat, pässit ja pari tiettyä uuhta varikolle. Ransu murisi mulle, ei mitään pikku murahtelua, vaan ihan kunnon kurkku murinaa, hampaat irvessä, ja nosteli ylähuulta ja vilautteli hampaita. Häntä pystyssä se viuhtoi lauman ja mun välistä, kun käskin sen kiertää lauman ja murisi ja ärisi. Jos se olis ollut vieras koira, en olis mennyt lähellekään. Jälkeenpäin ajateltuna sille olis pitäny konahtaa heti kerralla ja alkuunsa ihan kunnolla, nyt vaan sitä jotenkin ajatteli että yrittää vaan painostaa sen töihin, vaikka toinen selvästi pomotti ja uhitteli. Se oli taas yhdensortin valtataistelu mun ja Ransun välillä. Tossa koirassa ihan oikeasti on luonnetta ja voimaa, se vaan pitää saada toimimaan kyseenalaistamatta mun kans yhteistyössä niin siitä on vaikka mihin. Välillä se esittää herkkistä ja pelkuria, kun ei vaan viitsis mennä koviin paikkoihin, vaikka tietää varmasti itsekin ja mä tiedän myös kokemuksesta, ettei ne ole sille mitään. Se kyllä selviää, se ei paljon puskuista välitä, vaan sanoo lampaalle takaisin kovan sanan jos tarve vaatii.

Tästä kuvasta ei ihan välity se uhmakkuus, melkein odotin Ransun purevan tuota sauvaa.

Nyt meidän energia ja aika meni siihen valtataisteluun, eikä itse työhommasta meinannut tulla mitään. Porukka nauroi meille aidan takana, ja mä jo jossain vaiheessa avauduin ja sanoin että "kyllä teitä nyt naurattaa, vaan tulkaapa itte tänne koirinenne niin eipä naurata enää!" Varsinkaan, jos samalla on tuollainen tilanne menossa kuin meillä oli, että Ransu nostelee koipea ja välttelee hommia, minä menen perässä ja komennan töihin, Ransu menee välillä karkuun häntä pystyssä iloisesti jusoten ja välillä katsoo uhittelevasti, murisee, näyttää hampaita ja irvistelee. Tilanne hoitui sitten nopeasti kun pari kertaa annoin lopulta Ransulle paimensauvasta, että nyt perkele töihin siitä ja ole uhittelematta! MINÄ määrään ja SINÄ teet kuten sanotaan. Ettei tule väärinymmärryksiä ja luuloja koiran hakkaamisesta, niin kaks hujautusta aurauskepillä tuossa tilanteessa on sanoisinko aika kohtuullinen keino saada koira ruotuun. Homma alkoi pelittää välittömästi, ja mua ärsytti oma typeryyteni, miksen aiemmin pistänyt sille luuta kurkkuun vaan alennuin taistelemaan.

Se vei kuitenkin Ransultakin voimat, ja sillä ei sitten enää töissä oikein voima riittänyt. Lampaatkin varmaan jo oli tajunneet meidän konfliktin ja koiran arvovalta oli vähän mennyttä. Vaikka Ransu kyllä sitten yritti ihan kunnolla. Vaihdettiin sivusta seuranneet koirat ihmisineen töihin, ja nyt oli meidän vuoro naureskella ja todeta, että itse asiassa me toimittiin hyvinkin järkevästi ja saatiin homma toimimaan... Hieman vahingoniloisena voisi toisaalta sanoa, että se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa ;) Mutta toki minusta nuo tilanteet tuolla aitauksessa isolla laumalla oli meille kaikille erittäin opettavaisia, ja kaikki teki virheitä, joten ei siinä itseään voi jalustalle nostaa. Ne työt vaan näyttää sivusta paljon helpommilta kuin on käytännössä, sivusta on hyvä neuvoa ja naureskella, mutta kun itse joutuu ns. puikkoihin niin eipäs olekaan enää niin helppoa.

 

Aitauksesta pois tullessa Ransu oli aivan rento, ei mitään kaunoja mulle mistään, se oli sellainen kunnioittavampi ja rennompi. Siitä näkee, että koirat kyllä muistaa asioita, mutta ei ne jää tuollaisia miettimään vaan tilanne hoidetaan, jompi kumpi saa tahtonsa läpi ja sitten ollaan taas ihan okei. Ransu on niin saamarin fiksu, ja tosiaan kun sillä on sitä luonnetta, niin sen ei mielestään tarvi aina vaivautua tekemään kunnolla töitä jotka se osaa ja joihin se pystyy. Mutta kun se tekee töitä kunnolla ja mulle päin, niin siihen voi kyllä luottaa ja se on hyvä paimenpoika.

"Nyt poika perhana TÖIHIN SIITÄ!" "Haista vee."

Kyllä mä jo mietin siinä sitä murinaa melkein itsellä itku kurkussa kuunnellen, että sinä jätkä oot entinen koira tän leirin jälkeen ja mä en tuollasta kahtele ja miten voit noin käyttäytyä mua kohtaan... Nämä fiilikset ymmärtää toden teolla sitten, kun sen oman koiran kanssa käy niitä taisteluita, ehkä meillä on niitä enemmän kuin schapeilla näyttäis yleensä olevan. Sitä jotenkin loukkaantuu sen totuuden huomaamisesta, että mikä se oma merkitys sille koirallensa onkaan. Helppo on kuvitella olevansa koiralleen sen elämän keskipiste ja että koira haluaa aina tehdä ja miellyttää parhain päin, mutta tosi toimissa koira voikin yllättää ja pistää haasteen eteen, että oletko sä todella sen arvoinen, että sua kannattaa totella ja sun kanssa tehä yhteistyötä. Tilanne on ihan eri kuin vaikka agilityssa, jossa Ransu tai koirat yleensä, punnitsee onko palkka tarpeeksi hyvä (onko motivaatiota), ei sillä ohjaajalla oikeasti siinä niin suurta merkitystä ole kuin näissä "oikeissa töissä" joihin paimenkoirat on alunperin luotu. Mä sain sen lopulta Ransulle tehtyä selväksi, että kyllä vain, se on niin päin että jälleen kerran sinä olet se joka antaa periksi ja alkaa tehdä oman työnsä. Mutta en usko hetkeäkään, että tuo olisi ollut meidän viimeinen taistelu, se oli kovempi kuin aiemmat, mutta viimeinen se ei varmasti ollut. Tuolla koiralla on älliä ja halu kokeilla rajojaan, se on paljon omanarvontuntoisempi kuin Liinu, ja vaatii että sitä kohdellaan kunnioittavasti ja reilusti, että se voi itse olla nöyrä kumppani. Liinuhan taipuu vaatimusten edessä ja mä väittäisin että esittää herkkistä ja "menee lukkoon" vaatimuksista, mutta sillä on tajua paimentamisesta, sille pitää antaa tilaa käyttää omia hoksottimia niin paljon kuin mahdollista. Sen itseluottamus vaatii rohkaisua vielä paljon, vaikka silläkin on tietyllä tavalla luonnetta, niin se on kuitenkin aika periksiantava ja nöyrä, ja vaikka se on olevinaan kovis, se kuitenkin mieluummin vetäytyy ja tekeytyy pieneksi ja vaarattomaksi/osaamattomaksi.

Iltapäivän ohjelma jatkui sillä, että Liinu ja muutama muu koira (onneksi Liinulle on yks lysti ketkä sen kanssa on töissä, sitä ei toiset koirat kiinnosta ja se ei ole tippaakaan dominoimaan pyrkivä) lähti kuljettamaan lammaslaumaa 3km päähän laitsalle. Tietä pitkin tietysti. Mä päätin, että taas käskytän Liinua mahdollisimman vähän, kehun vain kun se tekee oikein ja ottaa kontaktia työtä tehdessään. Liinu lähtikin itsenäisesti hommiin, ensin oltiin lauman edessä, mutta se oli Liinulle turhan paineinen paikka, se on vielä niin nuori. Sitten kun siirryin itse kulkemaan kymmenisen metriä lauman takana, niin Liinu pysyi siellä lauman takana kuljettamassa laumaa. Aivan loistava pimu :) Liinu loistaa juurikin noissa tilanteissa, joissa se saa itsenäisesti toimia, eikä sitä käskytetä koko aikaa. Se menee siitä käskyttämisestä niin herkästi lukkoon.

Leiristä jäi sellainen vaikutelma, että onhan meistä vaikka mihin, mutta ne omat ongelmat ja kipukohdat on kummankin koiran kanssa. Molemmilla erilaiset. Onhan ne taitavat ja fiksut koirat, ja pystyvät tekemään monenlaisia juttuja, mutta kun musta ois noloa kehua nuo maasta taivaaseen. Kuten sanottua, onhan niillä älyä tuosta hommasta, ja aika vähällä paimentamisella ollaan edetty aika paljon, mutta mitä enemmän tähän hommaan perehtyy, sitä enemmän huomaa niitä kehittymisen paikkoja itsessä ja koirissa. Alussa varsinkin on ollut paljon onnistumisia, mutta sitten kun siihen työhön pitää mennä syvemmälle ja tehdä muutakin kuin kuljetuksia ja kikkailuja muutamalla lampaalla porttien ja siltojen kanssa, niin aletaan punnita sitä todellista paimenkoiraa ja silmää laumalle. Niin omaa laumanlukutaitoa kuin koirankin. Ne pikkupyörittelyt on itse asiassa hyvin helppoja verrattuna siihen kun annetaan vaativampi ryhmä (karitsat, iso ryhmä, itsepäinen uuhi, vanhoja kokeneita uuhia jne.). Sehän tässä leirissä olikin niin mielenkiintoista, lampaiden kanssa työskentelyyn otettiin ihan erilainen ote kuin aiemmin, ja vaikka näennäisesti hommat tuntui "tylsiltä ja helpoilta", niin tuskin kukaan leirillä ollut voi sanoa, että ne olis sitä olleet ja ettei itselle olis tullut uutta oppia ja valaistumistakin.