Lieköhän sitä ihminen luovimmillaan näin aamuyön tunteina vai muuten vain tulee miettineeksi asioita. Saapa nähdä jääkö tämä teksti omaksi luonnokseksi ja "päiväkirjamerkinnäksi" vai tuleeko tähän sen verran tolkkua että se päätyy blogiin muidenkin ihmeteltäväksi.
Tuntuu jotenkin huvittavalta, että juuri oon pohtinut tavoitteita ensi vuodeksi, ja ne melkein kaikki liittyy siihen mitä aion Ransun ja Liinun kanssa tehdä agilityn suhteen ensi vuonna. Kauempaa tulevaisuutta en ole tainnut juurikaan pohtia ainakaan täällä blogissa. Tosin näitä ajatuksia mitä nyt mielessä pyörii, en ole pohtinut Antinkaan kanssa, jolla tietysti on sananvalta asioihin kun tämä koiraharrastus ei ole vain mun vaan meidän juttu.
Oon miettinyt, että miksi mä harrastan Ransun kanssa agilitya. Musta tuntuu, että se toimii jollain tavalla välineenä siinä että haluan näyttää itselleni ja muille, millaisen agilitykoiran osaan opettaa. Väitän, että aika monelle missä tahansa lajissa kisaavalle joku päämäärä on todistaa omaa ja koiransa pätevyyttä ja olla parempi kuin muut. Multa tosin puuttuu kilpailuvietti. Musta on ihan kiva olla hyvä, mutta ei mun tarvi olla paras. Kai se oli tarpeeksi laimea ilmaisu sille, että mulla on kyllä tavoitteita mutta ne ei ole niin intohimoisia kuin jollekin muulle. Ei varsinkaan jos mä näen koirasta, että se tekee asioita vain mun takia, eikä sen asian itsensä takia. Se mitä ajan takaa on se, että Ransu tekee agilitya enimmäkseen mun mieliksi tai ruuan takia mutta paimentaa sen paimentamisen vuoksi.
Nyt kun oon Liinun kanssa päässyt alkuun agilityssa, ja näen miten eri tavalla se toimii siinä, on alkanut tuntua että mielekkyys Ransun kanssa tekemisessä on välillä aika heikkoa. Joku voi ajatella nyt, että se on tullut järkiinsä kun eihän sillä sen koiralla ole "viettiä" (mihin?), se on sellainen rauhallinen eikä mikään tykittäjä jne. Juu, ehkä olen tulossa järkiini, mutta torppaan kyllä sen ettei Ransulla ole mitään viettiä ja että se olisi huono asia jos on rauhallinen eikä kiihdy kuin urheiluauto. Sellaisilla urheiluauton ominaisuuksilla kun ei tee siellä alkuperäisessä työssä mitään. Agilityssa niitä arvostetaan, tai muuten koira ei ole oikein mikään. Tai eihän se nyt ainakaan pärjää. Ja kun on vähän "heikkolahjainen" niin treenaisi nyt edes sitten enemmän. Yleensä harrastamisessa koira osaa vain sen mitä ihminen on sille opettanut, ja mua kiehtoo huomattavasti enemmän se, että on asioita jotka vaan tulee jostain selkäytimestä ilman että mä teen muuta kuin annan niille mahdollisuuden.
Mitä jos meniskin koiran ehdoilla ja mikä tuntuu että on sille koiralle mielekästä? Varsinkin ilman huippuherkkuja. Kyllähän Ransu tekee oikeinkin hyvin kun palkkiona on oikein hyvää ruokaa ja mun tyytyväisyys, mutta se on loppujen lopuksi aika lyhyt tie kuljettavaksi. Siis jos mennään sellaisella "pintavietillä" muutama toisto, että haluaa tehdä sen ruuan takia. Ei se kaikki ole siitä kiinni, että Ransu oppii nopeasti ja kun kokee että hoksaa asian niin se turhautuu jos silti tehdään toistoja ja samoja helppoja juttuja. Kyllä siihen hyvään työintoon ja motivaatioon tehdä jotain muutakin tarvitaan kuin herkkuja. Entä jos Ransu onkin niin fiksu, että se ymmärtää agilityn teennäisyyden eikä vain näe siinä järkeä... Eikä sille ole jotenkin luontaista nostaa kierroksia kaakkoon hetkeksi, kun pidemmälle pääsee kun menee vähän matalammalla vireellä.
Niin mitäköhän ajan takaa? Sitä, että toistan itseäni kun sanon että mitä enemmän Ransun ominaisuuksia miettii ja sen kanssa tekee, niin sitä enemmän tuntuu siltä että sen päälajin pitäisi olla paimennus eikä agility. Jos nyt haluaa lajista puhua. Ongelma vaan on se, että mulla ei ole tarjota sille säännöllistä mahdollisuutta tehdä sitä mistä se tykkää ja mitä se haluaa tehdä. Ja missä se ei kyllästy samojen asioiden toistamiseen samalla tavalla kuin agilityssa. Ransuhan on kyllä taitava ja sen kanssa on tehty paljon töitä sen nykyisen osaamisen ja taidon eteen, että sikäli tuntuu kurjalta miettiä että mitä jos lopettais kisaamisen tai vähentäis minimiin sitten kun noustaan kolmosiin. Mutta edellinen lause kertoo just sen, että me ihmiset mietitään vaan sitä mitä me halutaan ja mitä vaivaa me on nähty ja että koirien pitäis sitten jossain vaiheessa maksaa se vaiva takaisin menestyksellä.
Mua vaan ahdistaa lukea blogeista ja keskustelupalstoilta siitä, millaista tavoitteellisen harrastamisen pitäisi olla. Treeniä ja kisaamista aamusta iltaan, viikonlopusta toiseen, hullua sinne tänne säntäilyä ilman koiran lepoa ja vapaapäiviä. Tavoitteita, tavoitteita, tavoitteita. Ja että miten pitäis niin ja niin nuorena osata sitä ja tätä. (Sanon muuten tähän väliin, että en puhu kenestäkään enkä kenellekään henkilökohtaisesti, vaikka voi olla että munkin tuttavapiiristä löytyy niitä joista tuntuu että auon justiin heille suutani.)
Tässä kohtaa kyllä syyttävä sormi voi osoittaa tähänkin suuntaan, että onhan Liinu aloittanut aikas nuorena agilityn. Mutta sanottakoon suoraan, että mulla ei ole sen kanssa kisa-aikeita vielä ainakaan vuoteen. En mä jaksa vältellen vastailla kommentteihin meidän kisavalmiudesta, vaikka voi ollakin niin että loppuvuonna oltaiskin niin taitavia että voitais kisata. Antaapa tyttösen olla reilusti parivuotias ennen kuin sen kanssa kiirehtii kisakentille. Ja olkoon se sekä järjen voitto että hiljainen protesti sille, että pakkoko ne tavoitteet on lapsen niskaan kaataa kun myöhemminkin ehtii. Juu, mä en ole halunnut malttaa että Liinu olis ollut sen vuoden tai ylikin, ennen kuin sen kanssa aletaan pohjaa kaikelle rakentaa. Ja vaikka hiljaa mielessäni mietinkin, miten korkealle sen tavoitteet voisikaan laittaa, niin liikaa ei kannata suunnitella. Mitä vaan voi tulla niiden tavoitteiden eteen. Joka tapauksessa Liinulla on ihan erilainen into agilityyn kuin Ransulla, joten sen kanssa ei tunnu että tekisin sitä vain itseni ja omien tavoitteideni takia.
Alkuperäisiin ajatuksiini palaten, oliskohan se sitten järjen ja tunteen yhteisvoitto jos lopettais agilityssa aktiivisen kisaamisen kun saa Ransun kolmosiin. Mä kyllä epäilen että ensimmäinen vastalause tulee heti perheen sisältä... Tai sitten lopettaa Ransun kanssa sen viimeisenkin tosimielellä tekemisen ja siirtyy vain 100-prosenttisesti pitämään hauskaa. Koska kuitenkin tuntuu, etten mä Ransun kanssa harrastamista malttais kokonaan lopettaa koska se tarjoaa niin paljon hyviä hetkiä sen kanssa.
Sitä paitsi mä voin olla aamulla tätä lukiessani sitä mieltä, että paimentaminen on Ransun juttu ja varmaan agilitykin johonkin rajaan asti, ja että Liinu tosiaan aloittaa kisaamisen virallisissa aikaisintaan vuoden kuluttua koska se ei ole mikään tämän illan/yön pohdinnan tulos vaan ollut tarkoituksena alusta asti. Mutta voi olla että yön nukuttuani tuumin, että mehän vielä Ransun kanssa agissa näytetään mistä maxi-schape pissii ;) Ja että niin kauan kuin Ransun mielestä agility on kivaa kun saa huippupalkkaa, sitä kannattaa jatkaa. Tosin mua surettaa sekin ajatus jo etukäteen, että jos nyt Ransu tauon jälkeen ei olekaan samalla lailla jumissa kuin se tuppaa olemaan kun treenataan ja kisataan normaalisti, niin onko oikein että altistan sen terveysongelmille agilityn rasittavuuden takia.
Ei näitä juttuja pysty miettimään pelkästään järjellä tai voi antaa vain tunteiden ratkaista miltä milloinkin tuntuu niin sillä mennään oli järkeä tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti