20. joulukuuta 2015

Ransun muistolle

Buffing Once More "Ransu"
27.7.2008 - 9.12.2015

 
  
Muistan aina, 
miten painoit pääsi syliini. 
Muistan aina, 
kuka lohdutti joka tilanteessa. 
Muistan aina 
iloisen, omalaatuisen koiran, 
joka raivasi tiensä sydämeeni.

 

Tällaisena ilopillerinä haluan Ransun muistaa:


Olimme Antin kanssa etsineet jo lähes vuoden verran schapen pentua, ennen kuin sitten pääsimme Paulalle katsomaan pentuja. Ransulla oli häntämutka, ja näytti siltä että sen purenta jäisi ainakin jonkin verran yläpurentaiseksi. Se ei siis kelpaisi näyttelyyn. Ei haittaa, ei sen tarvitsekaan, koska meitä ei näyttelyt kiinnostaneet. Ransu kävi pari kertaa elämänsä aikana mätsärissä, mutta ei virallisissa näyttelyissä. Se oli kyllä muuten ihan komea uros, mutta luonne ei sellainen, että sitä kannattaisi käyttää jalostuksellisista syistä näyttelyissä. Ransusta oli tarkoitus tulla harrastuskoira esim. agilityyn eikä mikään näyttelytähti. Purentavika jäi melko pahaksi, alaleuka oli n. 1,5cm lyhyempi kuin yläleuka. Sanotaan, ettei se haittaa koiran elämää. Kyllä se haittaa, Ransu ei esimerkiksi saanut leluista kovin hyvää otetta leikkiäkseen vetoleikkejä ja ruokakupin viimeiset rippeet se söi pää erilaisessa asennossa. Sikäli se ei haitannut, ettei Ransu ollut muutenkaan innostunut vetoleikeistä, vaan pallot oli sen juttu. Niillä leikkimiseen vähän lyhyempi alaleuka ei vaikuta. Ja kun "vika" on alusta asti, sen kanssa oppii elämään. Ransu oli meille silti yhtä lailla arvokas ja tärkeä.

 
Ransun ensimmäinen lelu. Lelu on ollut tallessa kaikki nämä vuodet, ja laitoin sen hautaan Ransun mukaan.

30.8.2008 kävimme katsomassa Ransua ekan kerran ja valitsemassa sen. En tiedä kumpi valitsi kumman, koska se nukahti mun syliin ja nuoli heti kättä.

 

Ransu on viides vasemmalta.

19.9. Kävimme hakemassa Ransun kotiin. Muut pennut tuli puremaan kenkiä ja vetämään kengännauhoista, Ransu vain katseli vieressä. Ajattelin silloin, että kiva, että Ransu ei ole tuollainen räähkä... Ransu oli aika rauhallinen pentu, monikin sitä ihasteli. Se ei purrut käsiä, luvattomia tavaroita kylläkin meni puhelimen latureista ja huulirasvoista kissan kiipeilypuuhun ja hieman myöhemmin lattiamateriaaliin. Ransullahan oli eroahdistusta, joten se repi yhden huoneen lattiasta muovimatot irti yhteensä reilun parin neliön alalta... Harva tietää tai osaa edes kuvitella millaisia patenttiratkaisuja meillä oli esim. töpselien suojelemiseksi. Ne piti laittaa metallisuojien taakse, koska muuten ne ois saaneet kyytiä. Sen verran säikäytti yksikin päivä töistä tullessa puoliksi syöty pistoke, joka yhä oli seinässä kiinni.

Matkalla uuteen kotiin

Uudella kotipihalla heti kotiin tultua
Vastaanottokomitea: Miiru, Dora ja Essi
Ransu näyttää niin pieneltä Doraan verrattuna :D
Päästäkää pois!
Ransulla oli aluksi tuollainen pentuaitaus, mutta aitaus löytyi yleensä vaikka miten päin aivan eri paikasta mihin se jätettiin, kun tuli töistä kotiin. Tarkoitus oli tilata sille koiraportti, koska se ei enää pysynyt tuossa, mutta portin saapumisessa kesti. Pakkohan se oli johonkin rajata päiväksi. Niinpä laitoimme kissatarhan kanaverkko-oven tuon huoneen ovelle. Ransu oli tullut ekana päivänä ovella iloisena vastaan. Se oli syönyt itsensä läpi siitä kissatarhan ovesta.

Välillä piti yrittää saada kissoja leikkiin:



Tätä kirjoittaessani huomaan, että Ransusta on otettu todella paljon kuvia ja videoita. Ei Liinusta ole niin paljoa, puhumattakaan Prikasta. 

Harvinainen näky: Ransu ja puruluu
Mr. Isot Tassut
 

Ransun ensilumi 31.10.
 




Pentuturkki keräsi mukavasti lumipaakkuja.

 
Miiru, Essi, Dora ja Ransu ruokailee. Ransu oppi antamaan kissojen raksujen olla rauhassa. Kissojen raksut piti nostaa ylemmäs vasta 2 vuotta myöhemmin, kun Liinu tuli taloon...
 
Selfie :)
Ransu on mun tähän astisista koirista ainoa, joka oikeasti ymmärsi jotain näiden älylelujen päälle. Sillä riitti älliä ja taistelutahtoa niiden selvittämiseen muutenkin kuin armottomalla voimankäytöllä.



Ransun kanssa kävin puolisen vuotta pentukurssilla Kannuksessa. Opeteltiin siellä perustottelevaisuutta ja tietysti siinä samalla muiden koirien häiriössä omaan ohjaajaan keskittyminen parani. Ransu oppi nopeasti ja herätti ihastusta söpöydellään. Ransu ei ollut ikinä mikään remmirähjä tai välittänyt muista koirista tai ihmisistä. Se rakasti sitä, kun sai tehdä asioita mun kanssa. Se oli helppo saada innostumaan asioista, ja sille tosi hyvää palkkaa oli sosiaalinen palkka eli se tykkäsi tulla saamaan silityksiä ja taputuksia. Tuolla samaisella kurssilla kevättalvella 2009 tutustuttiin agilityyn. Juuri sen enempää ei voi asioita tehdä päin peetä näin jälkikäteen ajateltuna, mutta eihän sitä silloin ymmärtäny. Noh, onneksi ne kerrat jäi vain pariksi kokeiluksi.

Näin opetettiin keppejä vuonna 2009. Never ever again. Huomaa ihana ilta-aurinko.

Näistä lähtökohdista katsottuna Ransulla oli lopulta aika tosi hyvät kepit!

Jossain vaiheessa ohjaajan liikkuminen vaihtui eteenpäin...
Videolla:


 
 
 

Varsinainen alkeiskurssi aloitettiin sitten touko/kesäkuussa 2009. Näin jälkikäteen en voi kyllä hurjasti sitäkään kehua, mutta alkuun päästiin. Ransu oli 10kk ikäinen ja sopivasti testailevassa ja murkkuilevassa iässä, joten homma oli välillä pientä tahtojen taistoa ja väsytystaistelua. Siinä kesän aikana oppi kyllä aika paljon jo kyseenalaistamaan kurssilla kerrottuja asioita ja Ransu opetti lisää. Ne on lukemattomia ne ainakin kymmenet ellei sadat tunnit joita vietettiin Sievin kennelkerhon kentällä kesäiltaisin treenaamassa ja pohtimassa mitäs nyt. Koettiin onnistumisen riemua ja oppimisen iloa. Mä muistan vieläkin ne kesäiset illat (kesä 2009 oli ensimmäinen niistä kolmesta peräkkäisestä todella lämpimästä kesästä), ne tuoksut ja tunnelmat kun illan viiletessä opeteltiin agilityn saloja. Niitä ei voi sanoin kuvailla, oikeastaan kaipaan sitä, koska sinä kesänä opin paljon. Ransu ei ollut se tykeistä tykein eikä ohjaaja taitavista taitavin, mutta se miten me opetettiin toinen toisiamme, oli jotain mitä ei unohda

Tässä video elokuun lopulta 2009, vain 3kk alkeiskurssin aloituksen jälkeen. Näyttää ja kuulostaa kyllä siltä että melkein hävettää :D Jostainhan sitä pitää aloittaa...
 


Vähitellen meistä tuli aika hyviä, ja viralliset kisat startattiin toukokuussa 2010. Eka radalta heti tehtiin melkein nolla. Kyllähän tuo ohjaaja on kuin tikku kakassa jäykkänä...

Mun ja Ransun ensimmäinen kisastartti virallisissa:



Ensimmäinen nolla ykkösissä saatiin Pietarsaaressa elokuussa 2010.



Ykkösissä kisattiin 22 startin verran, ja kolmosiin noustiin Haukiputaalla 12.2.2011.
Seuraava vuosi ja 30 starttia kisattiin kakkosissa, kolmosiin noustiin Kokkolassa 24.3.2012.
Kolmosluokan startteja kertyi hieman päälle 100.

Eka sertirata:



Ransun toinen sertin arvoinen rata:

 

Ransun saavutukset agissa: 3 nollavoittoa maxi3:ssa, kaksi kertaa osallistumisoikeus sekä SM-kisoihin että MM-karsintoihin. Harmi vain että kaksi noista voitoista oli samalta tuomarilta, niin sertejä tuli vain kaksi. Ransu oli pitkään aikaan menestynein maxi-kokoinen schapendoes.

 
Ransun kutsu 1v synttäreilleen :')
Näitä apinaleluja meillä kului monta, oli yksi Ransun lempparileluja.
Olen iloinen!
  
Joulukortti vuodelta 2009. Tuosta ei oikeastaan ole enää mitään jäljellä, ei mua ja Anttia yhdessä, ja kaikki tuossa luetellut lemmikit on jouduttu päästämään Sateenkaarisillalle :(

Ransun ekana Jouluna:

 

Ransu oli aina aika tomera ja terävä poika. Mahdottoman fiksu ja oppivainen. Ehdottomasti oman perheen koira. Sillä oli muutama ihminen tässä maailmassa, joista se tykkäsi yli kaiken ja joille se osoitti rakkautensa. Muista se ei juurikaan välittänyt. Mustasukkaisuuttaan (?) se vanhemmiten tuppasi joidenkin muidenkin vieraiden jututettavaksi kun Liinu meni ensin, mutta muuten sitä ei vieraat ihmiset juuri kiinnostanut kotioloissa eikä muuallakaan. Ransulla oli aika lailla vahtiviettiä. Ransun luonne oli sekoitus tietynlaista pidättyväisyyttä, terävyyttä, älyä, omanarvon tuntoa, miellyttämisenhalua, pehmeyttä ja ääniarkuutta. Ei mikään helppo yhdistelmä siis, eikä ehkä lepsumman ihmisen käsissä olis ollut niin yhteiskuntakelpoinen. Sen kanssa käytiin ongelmakoirakouluttajalla pariin kertaan mm. sen vahtimisen ja pidättyväisyyden takia. Tajuttiin kuitenkin jossain vaiheessa, että ne on Ransun piirteitä ja sillä selvä. Niiden kanssa pitää oppia elämään ja vieraat ihmiset saa sen hyväksyä ettei meillä odota samanlainen vastaanotto kuin yleensä esim. noutajaperheessä.

Ransu oli melko vaivaton reissukaveri, kaupungissa liikkuminen oli sen mielestä pelottavaa, mutta muuten se sopeutui paikkaan kuin paikkaan kunhan vaan oli emäntä tai isäntä mukana. Ennen kaikkea se oli aina valmiina lähtemään johonkin ja tekemään jotain. Ihan sama, mistä oli kyse. Ransun mielestä lähteminen oli aina potentiaalinen mahdollisuus että jotain kivaa tapahtuu :) Sen kanssa reissut olikin yleensä mukaviin asioihin, koska eläinlääkärissä sen kanssa ei ole tarvinnut käydä kuin perus rokotuksilla, kerran pentuna korvatulehduksen takia ja kerran sillä oli vesihäntä muutama vuosi sitten.

Veneilemässäkin käytiin :)
Vaikka ei viime vuosien vesipetoilun perusteella heti arvaisi, niin Ransu ei vuosikkaana tullut mitenkään kovin innolla veteen tai uimaan. Mun piti mennä itse houkuttelemaan se. Mutta kun se syttyi hommaan, niin se ui paljon ja mielellään ja nouti vedestä esineet takuuvarmasti.

 



Ransu ja Dora oli kavereita.
Jostain syystä Ransua luultiin monesti partacollieksi?!
Ransu tutustui vähän vajaa parivuotiaana silnou Demiin ja mä Demin emäntään. Ransu tykkäsi Demistä ja niillä synkkasi ihan hyvin yhteen. Ransu tiesi, mitä tarkoitti kun sanoin sille että "mennään Dempsun luo". Demi oli Ransun ainoita koirakavereita oman lauman ulkopuolella. Nuorempana se oli koirasosiaalisempi, mutta nyt enää muutamaan vuoteen se ei sietänyt toisia uroksia, Prikan ja Rikun tultua huomattiin ettei se jaksa sietää enää pentujakaan. Agikisoissa tai -koulutuksissa sille ei toiset koirat olleet mikään ongelma. Se ei juuri lähtenyt riitoihin mukaan eikä se koskaan aloittanu niitä. Sen kans pystyi olemaan siellä luottavaisesti, koska se keskittyi agilityyn eikä toisille isotteluun.

Ransu on aina tykännyt olla se jota ajetaan takaa.

 
 
 
 
2v poseeraus
Vuonna 2010 olimme ainoaksi jääneen kerran mukana Agirodussa Ylöjärvellä. Olimme kisaavien maxi-schapejen joukkueessa. Teivon raviradalla oli koko viikonlopun ajan aivan mielettömän kuuma. Ransulta oli lievästi sanottuna veto pois.

 
Kaiken kukkuraksi piti juosta tuollainen huopahattu päässä, jonka piti esittämän tulppaania...
 
Meidän joukkue Agirodussa 2010.
Paimennuksestakin innostuttiin ja osallistuttiin kaikkien aikojen ensimmäiselle schapendoesien paimennusleirille Kuttukuussa. Ransu osoittautui aika päteväksi heti alussa, Sinikka sanoi että tämä koira on aivan erityinen. Tulihan meille sitten tahtojen taisteluakin niin että itku kurkussa välillä paimennettiin. Mutta paimennus oli laji, jossa Ransu pääsi käyttämään topakkaa luonnettaan. Sen paineensietokyky oli kuitenkin sen verran huono, että varikkotyöskentely oli sille ajoittain liikaa. Väljemmissä paikoissa se työskenteli hyvin, sillä oli älyä hommaan, tosin ei aina niinkään paljon viitseliäisyyttä :D Ransu hoksasi itse esim. trailerilla työskentelyn, järkevän voimankäytön jne. Ransu oli aina se, jonka kanssa kun lähdin pellolle, tiesin että se tuo lampaat, se ei hellitä vaan se ottaa mukaan sen jääräpäisimmänkin jos vaan vaadin niin.

Kisattiin paimennuksessa AHBAn alaisissa kokeissa niin, että se suoritti hyväksytysti Junior Herding Testin eli JHD:n v. 2011. Sitten kun FCI paimennuskokeet tulivat niin suoritettiin heti ekana kesänä PAIM-E eli paimennuksen esikoe v. 2012. Käytiin suorittamassa kerran paimennuksen ykkösluokan koettakin, mutta se jäi aivan paria pistettä vaille hyväksytystä suorituksesta. Ransu taisi olla toinen tai kolmas esikokeen hyväksytysti suorittanut schapendoes. Paimennus- ja agilitykuvia löytyy noilta viereisiltä sivuilta, jotka on linkitetty tuonne blogin oikeaan yläreunaan.

Tässä JHD:n toinen legi:



27.11.2010 syntyi Liinu. Liinu muutti meille hieman yllättäen 3kk ikäisenä. Ransu oli aivan mielissään uudesta leikkikaverista ja alkoi heti opettaa sitä talon tavoille. Ransusta ja Liinusta tuli parhaat kaverukset. Ne oli loppuun asti kuin paita ja peppu. Kumpikin ymmärsi toistensa huumoria, ja vaikka välillä syntyi rähinä jostain, niin Liinu se useimmiten oli se joka sen viimeisen sanan sanoi ja sitten oltiin taas ihan okei. 
 
 
 
Ransu muutti meille rivitaloon, jossa asuttiin sen elämän ekat 3 vuotta. Sitten seurasi muutto kerrostaloon maan tasalle, sitten luhtitalon toiseen kerrokseen, sitten kerrostalon ylempään kerrokseen, sitten muutto omakotitaloon maalle, sitten kaksi muuttoa rivitaloon. Kerrostalon ylempi kerros oli varmaan Ransulle kaikkein paras asunto. Sillä ei ollut reviiriä, mitä vahtia, joten sen ei tarvinnut stressata. Omakotitalossa Ransulla oli stressi vahtia ja pitää kaikkea silmällä ja ilmoittaa kaikesta mitä ympärillä tapahtuu.
 

Ransun kanssa muistot on enimmäkseen positiivisia ja päällimmäisinä. Ikäviäkin asioita tapahtui. Se ehti kuitenkin purra minua kaksi kertaa, Tomia kerran ja lopuksi Anttia kerran. Purtuaan minua toisen kerran annoin sille kaksi vaihtoehtoa: lopetus tai muutto Antille. Ransu muutti Antille, ja niillä menikin vuosi ihan mukavasti. Alkoivat harrastaa agilitya yhdessä, koska Antti innostui enemmän ja enemmän lajista harrastajana ja mä taas halusin keskittyä enemmän Liinuun. Arvokisojen jälkeen treenivastuu siirtyi Antille, ja kisattiin vain muutamat startit sen kanssa enää kesän ja syksyn aikana. Kuten aiemmin kirjoitin, mun alkuperäinen tarkoitus oli siirtää Ransu Antille kisakoiraksi ensi vuoden alusta. Toisin kuitenkin kävi.
 

Lauantaina kisattiin ihan normaalisti Seinäjoella, olen tuijottanut tuota kisavideota monen monta kertaa ja miettinyt huomaanko mitään. Ransu on siinä oma itsensä, ehkä vain vähemmän kiinnostunut minusta, mutta sen olin huomannut jo aiemmin että Antti oli sille ykkönen. Kisojen jälkeisenä maanantaina oli kuitenkin käytös muuttunut. Se oli murissut/näytellyt hampaita kun Antti oli perus ulkoilun jälkeen ottanut kaulapantaa pois. Ransulla on ollut käytössä pikalukkopanta, eli sitä ei tarvitse vetää edes pään yli. Aivan tavallinen ja päivittäinen juttu siis. Ajateltiin ensin, että se on viikonlopun kisoista ja reissusta väsynyt. Sama jatkui tiistaina. Mä ehdotin, että olisko Ransu mahdollisesti kipeä? Se oli kuulemma halunnut vetäytyä omiin oloihinsa ja nukkua pötkötellyt paljon. Mitään ontumista, jäykkyyttä, valitusta, ruokahaluttomuutta ymv. ei ollut. Illalla tulivat sitten käymään tässä meillä. Ransu ja Riku leikki Liinun ja Prikan kans tuossa pihalla ihan normaalisti. Annoin Ransulle tulehduskipulääkkeen, jota käytetään mm. osteoartriittiin eli nivelrikkoon kuurina tai säännöllisesti.

Keskiviikkoaamuna mua odotti puhelimessa viesti, minkä tiesin heti tarkoittavan vain yhtä asiaa. Ransu oli purrut Anttia käsivarteen kun oli yrittänyt ottaa hihnaa ja pantaa irti aamupissatuksen jälkeen. Päätös oli helppo ja yksimielinen: oli aika nukuttaa Ransu ikiuneen. Me ei haluttu alkaa selvittää, mistä Ransun käytöksen ja olemuksen muutos johtui. Jotain sillä oli vialla, siitä olen varma. Tähän en halua linkittää kuvia, joita Antti oli siitä alkuviikosta ottanut, mutta näytettyäni niitä Ransua vuosikaudet hieroneelle hierojalle, hän sanoi ettei tunnistaisi Ransua noista kuvista ellei tietäisi. En osaa selittää tarkasti, mutta Ransu ei ollut oma itsensä. Ransun omistajana sen vain tietää ja tuntee koiransa. Ransu, jonka liikkumisessa on aina tapahtunut muutosta, kun se on ollut "vain" jumissa, on aina näyttänyt epämukavan olon ja kivun helposti. Nyt sellaisia merkkejä ei ollut. Se oli hierottu edellisellä viikolla, eikä lihasjumeja juuri ollut ollut. Edellisenä iltana se oli leikkinut koirakavereiden kanssa.
 

Kaivoimme Tomin kanssa haudan valmiiksi tuohon meidän pihalle Jopin viereen. Lähdimme Antin kanssa viemään Ransun eläinlääkärille. Luulen, että se arvasi minne ollaan menossa. Eläinlääkärin huoneessa se seisoi mun ja Antin välissä ja katsoi meitä molempia vuorotellen. Aloin itkeä, ja sitä riitti. Ransu nukahti mun käsivarsille, hyvästelin sen ja kiitin kaikesta. Toimme sen kotiin ja muut koirat kävi antamassa sille jäähyväiset. Liinu katsoi kaveriaan kaikista pisimpään. Laitoin Ransun mukaan pehmoluun, joka sillä on ollut meillä alusta asti. Pitäähän sillä olla lelu mukana kun se juoksentelee tuolla taivaanrannan niityillä ja metsäpoluilla.

Olo oli ja on samaan aikaan surullinen ja helpottunut. Suru ystävyydestä, joka olisi voinut jatkua vielä. Helpotus siitä, että mikä Ransulla sitten olikin, sen ei tarvitse kärsiä siitä enää. Ajattelin, miten liikkuvainen ja iloinen koira Ransu on aina ollut. En oliskaan halunnut sen nähdä hiljaa hiipuvan ja saavan nivelvaivoja tai muita terveysongelmia jotka rajoittaisi sen elämää ja liikkumista. Olen onnellinen siitä, että se sai lähteä saappaat jalassa. Mielestäni päätös lopetuksesta pitää pystyä tekemään ja mieluummin vähän liian aikaisin kuin yhtään liian myöhään. En usko että syyn selvittäminen olisi muuttanut asioita tässä tapauksessa, koska perusarki ei enää sujunut turvallisesti.

Mä olen tehnyt tietyllä tavalla luopumistyötä Ransusta jo vuoden ajan, kun se muutti pois mun luota ja näin sitä ehkä n. viikottain. Silti se suru ja kaipaus on suuri. Kestää aikansa tajuta, etten ihan oikeasti enää koskaan saa paijata Ransua. Riku oli ensimmäisen illan kiertänyt kotona etsien Ransua, samoin teki Liinu kun mentiin ensimmäisen kerran käymään. Mä suren Ransun menetystä enemmän kuin monia ihmisiä, niin se vain on. Siitä oli tullut niin hyvä ystävä ja meillä oli ne omat juttumme. Kiitos Ransu niistä vuosista ja yhteisistä kokemuksista, toivottavasti odotat siellä Sateenkaarisillalla ja kun taas nähdään, niin teputat tassuilla ja hetkutat hännällä innolla :')

Usein mä tunsin 
mua ymmärrä ei 
koko maailmassa varmaan kukaan. 
Tieni kun metsään 
ja poluille vei 
vain sinä silloin kelpasit mukaan. 
Alla puiden joskus itkinkin. 
Ja sun turkkiasi silitin. 
Yhteinen aika lopussa on. 
Sitä hyväksyä on vaikeaa. 
Päivät nuo, leikit ja riemut auringon 
taivaanrannan taakse katoaa.  
Sammuu säde viimeinen. 
Siitä kiinni pitää voi mä en.

1 kommentti:

  1. Hei!
    Paljon upeaa tekstiä. Kyllähän eläimetkin ovat perheenjäseniä ja niinhän sen pitää ollakin.
    Aika parantaa haavat ja kultaa muistot. Paljon teitte yhdessä, niin ei voi ollenkaan vähätellä suruasi. Voimia ja Hyvää Joulua toivottelee Äippä ja Iskä

    VastaaPoista