Metsäpaimennusta Kuttukuussa

Aloiteltiin meidän paimennuskesä käymällä maanantaina päiväseltään Kuttukuussa metsäpaimenessa molempien koissujen kanssa. Hennariikka lähti meitä ja yhtä toista opastamaan.

Viime syksyltä, kehut hyvin tehdystä työstä. Prikka on ihan että "mistä työstä?". Kuvaaja Hennariikka Taskinen.

Lähdettiin siirtymään metsään, ja alkuun Liinu tekikin ihan mukavasti töitä. Se tosin huomasi aika pian, että koska mukana on 6 koiraa ja tämä onkin yllättävän rankkaa, niin sen ei tarvi tehdä niin paljoa töitä... kyllä ne muut hoitelee varsinkin hankalammat tilanteet. Se on niin luikero tuollaisissa tilanteissa, joissa se huomaa voivansa väistää vaatimuksia! Nuoresta touhusanterista on tullut muuallakin arjessa huomaamaton ja "peruslaiska" osallistuja. Eli tekee juuri sen verran, kuin kokee että on "pakko" tai sillä hetkellä mielenkiintoa riittää. Se ei todellakaan ole aina joka paikkaan täysillä-tyyppi. Metsässä on tilaa väistää painetta ja vaatimuksia muutenkin, ja yleensä siinä vaiheessa kun mä vielä odotan vaatimukseni kanssa sitä, että Liinu vastaa siihen toimimalla, joku muu mukana olevista koirista käy hoitamassa homman. Pikkuisen turhauttavaa, ei pelkästään siksi että meidän oppimistilanne keskeytetään, vaan erityisesti siksi etten saa vaatimustani vietyä loppuun asti ja Liinu pääsee tilanteesta tekemättä juuri mitään.

Toinen Liinun piirre etenkin metsäpaimenessa, juurikin sen takia että on tilaa ja apukoiria, on että se heittäytyy ihan osaamattomaksi. Perhana! Koira, joka on ajatellut 8-kuisena itsevarmana omilla aivoillaan lampolassa, suorittanut Esikokeen hyvillä pisteillä ja oppi viime syksynä komentamaan äänelläkin lampaita, esittää mulle ettei se osaa kiertää edes muutaman lampaan taakse hakemaan niitä jostain risukosta. Liinu vaan katselee, että kyllä ne muutamat sieltä kuitenkin lähtee ennen pitkää muun lauman mukaan. Ja kukas sitä muuta laumaa liikuttaa, jos minä ja Liinu keskustellaan niiden muutaman lampaan mukaan ottamisesta? No ne muut koirat tietenkin!

Prikan kans mulla oli sellainen asenne, että se tulee mukaan ja toivottavasti se on hieman enemmän kiinnostunut lampaista kuin pikkupentuna viime syksynä. Ja olihan se. Prikka ei pelkää lampaita vaan suhtautuu luottavaisesti, ja kokeilee niihin kaikkia huvittavia tapojaan, kuten lampaan edessä vatsallaan ryömimistä. Ja kas, lammas liikahti! Meitä nauratti Prikan kans molempia :) Prikka katsoi muista koirista mallia, lähinnä Liinusta. Nyt olis sopinut toivoa, että Liinu olis ollut vähän aktiivisempi malli. Se alkaa pikkuhiljaa tajuta asioita paimennuksesta, ja hakee aika paljon Liinusta tukea toimilleen. Niinkun muutenkin. Prikka on aktiivisempi kokeilemaan ja tarjoamaan asioita. Se välillä selvästi harkitsee ja miettii asioita. Odotan mielenkiinnolla tulevaa leiriä, mitä tehdään Prikan kans ja millainen paimenkoira siitä alkaa kehkeytyä. Tähän mennessä se on vastannut mun odotuksia joka suhteessa (toivottavasti luuston terveydenkin, mutta sitä ei vielä tiedä), joten toki paimennuksen suhteenkin mulla on sille odotuksia. Prikka on kuitenkin vielä nuori ja sillä on aikaa kasvaa ja kehittyä.

Mun mielestä nyt on aika pistää nuo tytöt tekemään töitä erikseen. Liinu käyttää hyväkseen mun keskittymistä Prikkaan vetäytymällä taka-alalle. Prikan taas en halua oppivan Liinun varjoksi, jonka Liinu pelastaa pahasta paikasta sen sijaan, että itse ajattelisi ja kasvaisi paimeneksi. Näinhän vähän kävi Ransun ja Liinun kans, poikkeuksena vaan se että Ransusta oli oikeasti tukea. Ransu oli vahva ja osaava koira, johon Liinu tukeutui niin, että sille on ollut haastavaa selviytyä ilman sen tukea ja luottaa itseensä. Prikka on älykäs ja nopea oppimaan, joten haluaisin että se saa tästä lähtien hoksata enemmän asioita itse, ja vaikka mallioppiminen onkin hyvää oppia, niin en ihan ekana menis sanomaan että Liinu on se paras malli Prikalle. Eikä tämä tarkoita sitä, ettenkö olis Liinuun tyytyväinen, mutta tiedän että kun se kerää itseluottamuksensa ja sisunsa, niin siitä on parempaankin. Haasteena on saada Liinu tukeutumaan minuun ja luottamaan että yhdessä ollaan vahvoja. Että jos vaadin jotain, niin Liinu tietää pystyvänsä siihen. Mun itseni suhteen on haasteena se, että mä tarvin ohjaajana opastusta ja tukea siihen tehtävään. En voi olla varma, että läheskään aina osaisin olla oikeanlainen ohjaaja Liinulle.

Tässä ennen tän postauksen kirjoitusta katselin sopivaa kuvaa tuohon alkuun, ja selasin sitten paimennuskuvia vuosien varrelta. Kyllä tuli Ransua ikävä. Paimennus oli niin Ransun juttu. Se oli mun toinen puolikas, vaikka siinäkin oli se toinenkin puoli: mun epäluottamus siihen että mulla säilyy koskemattomuus ahtaissa paikoissa joissa joudun vaatimaan Ransulta tiukkaan paikkaan menemistä. Tarkoitan varikkotyöskentelyä. Niissä tilanteissa se huomasi mun epävarmuuden ja saattoi tehdä juuri sen mitä pelkäsin; kääntyi mua vastaan. Mulla oli kaks vaihtoehtoa silloin, kun arvelin olevani sellaisen tilanteen edessä: ottaa hampaasta tai saada Ransu tekemään pehmeämmin vaatimuksin. Yksi ongelma noissa tilanteissa oli myös se, etten mä ollut ohjaajana saanut niihin tarpeeksi ohjausta ja opastusta. Varikollakin Ransu toimi yleensä ihan ok, niin että saatiin työt tehdyksi. Ransu oli vahva koira paitsi lampaille, myös mulle. Välillä liiankin vahva. Ja fiksu, se tiesi varmasti monta kertaa paremmin kuin minä, mitä tehdä, ja jälkeenpäin ajateltuna olis pitänyt enemmän luottaa siihen Ransun näkemykseen. Tuohon varikkotyöskentelyyn tiivistyy kyllä meidän suhde muutenkin: pääasiassa menee ihan hyvin, mutta sitten oli tilanteita, joissa me kumpikin tiedettiin kumpi on vahvempi. Se vahvempi oli Ransu. Jos en halunnut konfliktia meidän välille, niin mun piti muuttaa toimintaani Ransun sietämään suuntaan. Hankalinta oli, kun niitä Ransun ei-sietämiä asioita ei aina tiennyt etukäteen. Sellaista suhdetta koiraan en halua enää koskaan. Niin kauhealta kuin se voi kuulostaa, niin oon helpottunut että se aika on ohitse. Onneksi mulla on nyt tervepäiset koirat, joiden kans suhde on aivan erilainen. Odotan mielenkiinnolla, onko mulla vielä edessä Liinun ja Prikan kans keskustelua komennussuhteesta, mutta otan sen positiivisena haasteena vastaan, koska se mitä tapahtuu paimennuksessa, vaikuttaa kotiarkeenkin. Tästä asiasta vois tosin kirjoittaa loputtomasti.

Näillä mietteillä viikonlopun paimennusleiriä odotellen :)