Oon seurannut jo muutaman viikon, ja nyt erityisesti muutaman päivän tuota pojan koltiaisen toimintaa. Se on kulkenut Liinun perässä, tutkinut tarkkaan takapuolta (sanon, että se on tehnyt tupatarkastuksia) ja merkannut tarkkaan kaikki pisut mitä se jättää jälkeensä - maistaen tietty ensin. Juu sitä touhua katsellessa mietin vaan että kaikkea ne naiset saakin miehet tekemään... Nyt sitten tänään Ransu yritti astua Liinua. Tutkin tilannetta tarkemmin ja meidän pikkulikastahan on tullut Iso Tyttö; sillä alkoi ekat juoksut. Ransu on toki ollut tilanteen tasalla jo paljon aiemmin... Illallakin pistivät peuhaten ja "miehellä" oli mielessä vain se yksi... täytyy nyt seurata tuota etenemistä kun mulla ei ole narttukoiran juoksuista kokemusta ja niiden etenemisestä. Eiköhän sen ainakin tuosta uroksesta huomaa miten ne etenee :P Saavat sitten olla erossa ja kenties asumuserossakin kun tilanne alkaa sitä vaatia muulloinkin kun päivällä yksin kotona ollessa.
Sen lisäksi että oon tutustunut tyttökoiran aikuistumisen ihmeelliseen maailmaan, oon lukenut antaumuksella Sinikan Paimeneen-kirjaa. Ahmin sitä aina muutaman kymmenen sivua kerrallaan ja sitten on jo pakko pysähtyä sulattelemaan. Ehkä mä alan vähitellen ymmärtää paimenkoiran aivoituksia? Tai siis ensimmäinen valaistuminen oli se, että ei se ole vain mun päiväunta että ajattelen ettei kaikki koiratyypit ole samanlaisia sisimmältään, vaan että kyllä ne mun ihailemat paimen- ja karjakoirat on yhä tänäkin päivänä varustettu monilla erikoispiirteillä. Paimennusleireillä oon jo saanut kokea sen ihmeellisen tunteen siitä, että sillä omalla karvakorvallakin on vielä tallella niitä taitoja joita se on tarvinnut alunperin työskennellessään. Yksi toinen iso valaistuminen on ollut se, että vaikkei paimenrotuista koiraa käyttäisikään enää siihen paimennukseen työkoirana, niin sen kanssa toimimiseen ja kasvattamiseen kannattaa uhrata siltä kannalta ajatus jos toinenkin. Olen itse aika temperamenttinen, energinen ja impulsiivinenkin ihminen. Mulla olis vielä kehittämistä rauhallisuuden ja varmuuden kanssa. Kyllähän mä tiedän että totta kai käskyt pitäisi aina viedä loppuun asti ja vaatia loppuun asti koiraa toimimaan kuten alunperin halusin, mutta ne keinot joilla vastataan tuollaisen fiksun, temperamenttisen uroksen pyrkimyksiin, on varmaan olleet puutteellisia/vääriä päätellen lopputuloksesta. Ransu kun ei ole todellakaan tyhmä kuin saapas, eikä ihan nössykkä vaikkei se harrasteissa kiihdykään nollasta sataan kuten todelliset kuumakallet. Se ei ole järjettömän kova, mutta kohtuullisen kuitenkin, se oppii tuhannen nopeasti ja myös käyttämään mua hyväkseen. Ransun itseluottamus on kypsymisen myötä kasvanut ja se kyseenalaistaa jatkuvasti sille annettuja käskyjä. Siltä saa kyllä myös epäreilusta käytöksestä palautteen aika suoraan. Ransu on joutunut olemaan se ensimmäinen koira jonka kanssa tekee eniten virheitä kun ei ymmärrä koirista käytännössä mitään, ja se harmittaa mua todella usein. Varsinkin kun luen tuota kirjaa, ja samalla mietin että mitä mulla on vielä tehtävissä. Pakko on myöntää itselleen puutteitaan.
Mun mielestä Ransu sopis työkoiraksi. Se ei ole yhtä vilkas kuin Liinu, mutta se tarvii tekemistä, se vaan ilmenee eri tavalla. Jokapäiväisessä elämässä näkee, miten tällainen elinympäristö vain ei sovi sille, kun en saa kanavoitua sen tekemisen tarvetta kaiken aikaa järkevästi. Oon sanonut ennenkin, että se sopis maalle jossa se sais toimittaa tuota vahtimisen tarvettaan ja tehdä jotain ei-räjähtävää, jotain missä nuo sen hoksottimet pääsis käyttöön. Paimentaa! Liinukin varmaankin syttyy paimentamiseen, alku oli lupaava. Silti mun on tämän hetkisen perusteella helpompi ajatella Liinu agilityyn, jossa se on varmasti pätevämpi vielä joku päivä kuin Ransu (tietty vaikuttaahan sekin että ohjaaja on kehittynyt mutta kyllä se lähtee sen omista ominaisuuksista pitkälti). En siis tarkoita sitä että mun pitäisi tai mä aikoisin Ransusta luopua, olen vaan varma että se paljastaisi itsestään uusia puolia kun pääsisi väljempään ympäristöön jossa sillä on lupa "toteuttaa itseään".
Liinun kanssa oon kahtena iltana tehnyt agijuttuja pihalla. Oon laittanut meidän omat kolme hyppyestettä pihalle ja tehnyt takaakiertoja, vähän välistävetoa, parit takanaleikkaukset, valssannut sen kanssa, tehnyt parit saksalaiset, harjoitellut sylkkäriä ilman estettä ja myös hieman esteen kanssa jne. Sanoin Riikallekin että mä alan tosissani tykätä tehä tuon koiran kanssa asioita, kun se jo pystyy keskittymään mun pyyntöihin. Mä tykkään kun se on sellainen touhusanteri, meillä menis homma ihan häseltämiseksi jos en itse osais olla rauhallinen. Toisaalta tuntuu että haluan olla itsekin energinen että olen tarpeeksi innostava ja kannustava, toisaalta taas oma hössöttäminen aiheuttais Liinun kanssa paljon virheitä. Se on kyllä taitava tyttö, takaakierrot sujuu tosi kivasti. Mulla pitää tosissaan kiirettä sen kanssa välillä, täytyy vähitellen alkaa vaatia irtoamista ja kauempana työskentelyä kun varmuutta tulee lisää, ei luulis tuon verran itsenäiselle likalle olevan vaikeaa... Saan aina sellaisia päähänpistoja että "kokeillaanpa osaisitko tehdä sitä ja sitä..." Sitten vain ohjaan ja Liinu tekee! Uskomatonta, ei se ole vain Ransun juttu että se tekee miten näytän vaikka näkis ekaa kertaa koko asian. Vartalolla ohjaileminen näyttääkin olevan universaali kieli! Voi kun tuo vauhti ja into säilyis tulevaisuuteenkin. Ransukin on saanut käydä pihalla tekemässä hyppyhässäköitä, sen kanssa pyöritellään pidempiä sarjoja vaikka minkälaista pyöritystä, ei siinä järkeä varmaan ole mutta meistä se on kivaa ja varsinkin kun saa makkaraa :)
Ransun kanssa käytiin eilen ensimmäistä kertaa Kokkolassa agitreeneissä. Päästiin ohjattuun ryhmään, mitä luksusta. Nyt tosin ryhmänvetäjä on kai kesälomalla ja oltiin parin muun ohjaajan kanssa keskenämme, mutta mikäs siinä kun tuodaan nenän eteen sopivan haastava ratapätkä ja saa palautetta ja vinkkejä kokeneemmilta. Ransu oli into piukeana, ja hassu jätkä kun suorituksen jälkeen meni nakkirasialle vaatimaan huippupalkkaansa :D Harmi vaan että tarjolla ei ollut alatoopia tai muutakaan ekstrahyvää, vaan sai vaan puolikkaan nakin... Vauhtia oli treeneissä ihan ok, loppua kohti vähän hiipui, mutta ehdittiin me ottaa jonkin verran toistojakin. Radalla tuli vastaan kohtia jollaisia ei ollut tullut edes ajatelleeksi että voisi treenata. Puomilla laitoin namialustan alasmenolle ja Ransu otti joka kerta kontaktin. Ja miksei ottais... Tosin se ei malttanut jäädä sinne kontaktille, mutta piru vie se sentään otti sen varmasti. Ja suoritti puomin vauhdilla, taas kerran; miksei olis suorittanut kun se tiesi että lopussa odottaa nakkialusta jonne kannattaa kiirehtiä. Liinu sai auton takaluukussa pari kiukuttelukohtausta kun sitä ei huolittu mukaan jäähdyttelemään! :P Olen ihan tyytyväinen Ransuun, kyllähän se tuntui sitten traktorilta kun katsoin oikeasti nopeiden ja motivoituneiden koirien menoa, mutta me oltiin meidän omalla mittapuulla hyviä. Toisaalta sitä salaa mielessään (ja näköjään joskus myös täällä ;) ) lohduttautuu sillä että usein siitä vauhdista aiheutuu ohjaajalle niin vaikeita tilanteita ettei niistä ehdi suoriutua virheettä, kun taas hitaamman koiran kanssa ei aiheudu... Tosin mä kyllä ihan mielellään olisin hätää näkemässä koiran vauhdin kanssa, ja toivonkin että Liinu antaisi mulle sen haasteen. Oli meillä kohtia joissa Ransu yllätti positiivisesti, on se silti niin varma koira sikäli että meni kyllä taas justiinsa sinne minne ohjasin - tarkoitin tai en. Sitä vaan en voi olla miettimättä (niin turhaa kuin se loppujen lopuksi onkin) että paljonko olisin voinut sen vauhtiin ja motivaatioon pari vuotta sitten vaikuttaa ja mitä siitäkin olis tullut jos mä olisin ollut taitavampi. Miten niin jälkiviisaus on parasta viisautta...
Kuten tästäkin postauksesta huomaa, viime aikoina on tullut mietittyä kohtalaisen paljon laumasuhteita, luonteenpiirteitä, kasvatusta, suhdettaan koiriinsa jne. Ja jossiteltua ihan liikaa. Niinkun se muka mitään muuttaisi. Jos nyt olisin ottamassa ekaa (paimen)koiraa, toivoisin että joku sanoisi että lue ja kuuntele mahdollisimman paljon niistä, käytä omaa järkeä äläkä kuuntele kaikenmaailman ääripäähörhöjä ja erityisen painokkaasti sanoisi MIETI TEKEMIÄSI VALINTOJA JA NIIDEN SEURAUKSIA HUOMISPÄIVÄÄ PIDEMMÄLLE. Sen kun vain tietäis silloin kun se ihka ensimmäinen koira on 8 viikkoa, että miten ne aiemmin tehdyt asiat näkyy siinä koirassa kun se on vaikkapa 3-vuotias.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti