Viikonloppuna alkoi syysloma ja ilmat oli oikein ulkona liikkumisesta nauttivalle unelmakelejä. Ihana auringonpaiste ja sopiva lämpötila. Koiratkin nautti, kun pääsivät pitkille lenkeille purkamaan energiaa. Kyllä ne sitten jaksoi maanantain hyvin nukkuakin :) Kun oli aikaa ajatella niin pohdiskelin uuden Canis-lehden paria artikkelia jotka luin.
Tuli mieleen, että tulenko mä alitajuisesti tarkoituksella lukeneeksi juttuja, joiden kanssa pystyn olemaan enimmäkseen samaa mieltä, vai onko mun kanssa vain samoilla linjoilla useampikin jotka noita artikkeleita kirjoittaa. Ensimmäinen silmään pistänyt artikkeli koski sitä, kuinka usein ja kuinka kauan kerrallaan koiraa tulisi kouluttaa. Heti kävi mielessä että mun mielestä kohtuu harvoin treenaaminenkin voi riittää, ja ettei sessiot saa olla liian pitkiä kerrallaan. Artikkeli kertoi tutkimuksesta, jossa sitä oli testattu erilaisilla ryhmillä ja oli tultu siihen tulokseen, että selvästi parhaiten koirat oppivat kun niitä koulutettiin 1-2 kertaa viikossa ja lyhyitä aikoja kerrallaan. Mun järkeen nyt ei aiemminkaan ole mahtunut se, miksi koiria pitäisi treenata joka päivä joka välissä. Tarvitseehan niidenkin aivot välillä lepoa ja aikaa jäsennellä ja sulatella asioita. Ihan yhtä lailla kuin en ymmärrä, miksi pitäisi käydä 7 päivänä viikossa vuoden jokaisena päivänä hillittömät lenkit koiran kanssa, kun sen kroppa tarvii välillä palautumista ja lihakset kehittymisaikaa. En tiedä löytyykö sellaisia koiria ja omistajia jotka tekee jompaa kumpaa noista, mutta jos löytyy niin haluaisin kuulla perusteluita niin (yli)aktiiviselle elämäntavalle.
Toinen artikkeli mikä aika pitkälle osui ja upposi oli agilityaiheinen. Koirista, jotka ei ole täysiä tykkejä radalla. Tätä aihetta sivuten on käyty facessa Kuttukuun ryhmässä hyvää ja mielenkiintoista keskustelua. Sieltä tosin puuttuvat ne vastakkainasettelijat, jotka puolustaisivat niitä viettipommejaan meiltä, jotka olemme sitä mieltä että koiralle on paljon terveellisempää omistaa hyvät hermot ja kyetä työskentelemään pitkäkestoisesti. Nykyään kun pitäisi vähän joka lajissa tehdä kovempaa ja korkeammalta. Mitä kovemmilla kierroksilla koira käy, sen parempi ja sen näyttävämmän näköistä. Tokoa en harrasta, mutta joku joka harrastaa totesi siellä keskustelun lomassa, että jotkut tokotuomaritkin arvottavat koiria ja vertailevat niitä sen mukaan, kuka tekee nopeimmin. Ja kun tällaisia suorituksia ihannoidaan, ohjaajat pyrkivät siihen ja kai se jollain tapaa ohjaa niiden koirien valintaakin?
Pohjustuksena tämä siihen, että sitten kun niiden harrastuskoirien pitäisi olla aina vaan vietikkäämpiä ja nopeampia, muunlaisia ei tunnuta arvostavan ollenkaan. Nämä edelliset on siis yhteenvetoa sekä noista Kuttukuun keskusteluista että omista ajatuksistani. Moni myöntää, että agilityssa maksi-luokka erityisesti siellä kolmosissa on mennyt aika mustavalkoiseksi. Sitä hallitsee aika tavalla yksi rotu, bordercollie. Joukossa yrittää kamppailla joitakin ausseja ja muutamia muita rotuja vaihtelevalla menestyksellä, näin kärjistäen sanottuna. Tuntuu, että moni ajattelee, että jos haluaa pärjätä maksiluokassa ja päästä maajoukkuetasolle, on koiran oltava bortsu. Toivon, että laji kehittyisi edelleen, jotenkin siihen suuntaan että ykkösluokassa vielä nähtävä rotujen kirjo ainakin täällä päin, säilyisi ylempiinkin luokkiin. Eivät ne bordercolliet ainoita koiria ole, joilla agilitya voi harrastaa.
En näköjään vieläkään päässyt itse artikkeliin asti, kun tuo pohjustus vähän venähti ;) Mutta itse artikkeli oli kirjoitettu meille, jotka emme omista tuulta nopeampaa viettipommia, jolla tuntuu olevan synnynnäisesti agilityyn täydellisen kiihkeä menohalu. Osa jutun pointeista tuntuu itsestäänselviltä, mutta heti palkitsemisen osalta mun päästä kuului taas "osui ja upposi". Juurihan viime treenien jälkeen totesin, että mun täytyy alkaa palkkaamaan Ransua useammin ja lyhyemmistä pätkistä.
Jutussa kirjoitettiin: "agilityryhmät ovat yleensä täynnä omaa koiraamme kiihkeämpiä ja kuuliaisempia koiria. Kun näemme tällaisten koirien suorittavan koko radan täyttä vauhtia ja ilman minkäänlaisia välipalkkioita, saavat nämä mallisuoritukset meidät kuvittelemaan, ettei omaakaan koiraa tarvitse tai pidä palkita matkan varrella. Tiedoksi vain, että vauhdikkaasti juokseville, kiihkeille koirille agility itsessään on palkkio." Tai ainakin se saa ne jotkut kouluttajat kuvittelemaan, jotka jostain syystä haluavat laittaa yksinkertaisesti kaikki koirat samaan lokeroon, ja joiden kanssa voi muka toimia samalla tavalla. Tuossa kohdassa oli hyvin puettu sanoiksi se, mitä olen miettinyt lähes koko tämän Ransun kanssa harrastamisen ajan. Välillä olen surrut sitä, millainen luonne Ransulla on, ja välillä taas sitä, että se tuskin varjovalioituu koskaan koska se ei pärjää kolmosissa bortsuille (kunhan sinne asti pääsee). Ehkä ensin olen oppinut hyväksymään Ransun luonteen ja pitämään siitä - tästä kuuluu myös kiitos paimennuksen löytämiselle - ja sitten hyväksymään sen, millainen agilitykoira se on. Joku vauhtihirmun omistaja varmaan voisi sanoa, että sanon tämän kuitenkin jollain tavalla katkerana. En ole katkera, koska minulla on kuitenkin terve koira, ja jonka kanssa koen onnistumisia ja menestymisiä meidän omaan tasoon nähden. Sitä paitsi väitän, että olen nähnyt aika paljon enemmän vaivaa meidän menestyksen eteen kuin sellaisen koiran omistaja, jonka koira syttyi lajiin ensinäkemältä ja menee toistoa toiston perään sataviis ikkunassa ja palkkautuu ihan mistä tahansa (niillä tosin voi olla ne ongelmat ja työnteko sitten siellä missä meillä ei välttämättä ole). Niinpä ne menestyksen hetket tuntuu erityisen hyviltä, ja sen lisäksi saan nauttia siitä yhteistyön ilosta mikä tulee kun meillä kummallakin on kivaa.
Seuraava "osui ja upposi" oli tämä kohta: "Intohimo on valuuttaa, joka agilityssa vaihdetaan vauhdiksi; koiran ojentaminen on hyvin kallis tapa saada koira tottelemaan. Jos ojennat koiraa, kun se lähtee liikkeelle omin luvin, saat ehkä opetettua sen pysymään paikallaan, mutta kaikki nuhteilla aikaansaatu tottelevaisuus kostautuu kalliisti vauhdissa." Muistaako joku muukin, mitä olen tainnut kirjoittaa useampaankin kertaan meidän lähtötilanteista? Että sen kerran kun Ransu vähän oma-aloitteisesti törkeilee lähdössä, ehkä aavistuksen varastaa tai ainakin hiippailee kohti ensimmäistä estettä, se kulkee radalla myös törkeän hyvin. Jos taas muistellaan niitä aikoja, kun minä käskytin sen sivulle istumaan ja odottamaan lähtölupaa, millä mateluvauhdilla se silloin lähti liikkeelle ja sama meno jatkui loppurataan asti? Niinpä, Ransun pitää antaa vähän törkeillä lähdössä, sille on todellakin vain hallaa se että sen laittaa tiukasti paikalleen odottamaan. Varsinkin, jos se siitä nousee kun siirryn lähtöpaikalle, ja vielä palaan laittamaan sen takaisin istumaan. Hyi että minua, ehkä en tee niin enää ikinä? Voisiko se oppia, että ekan esteen yli ei tulla, mutta senkus matelet mun perään vaikka ekalle esteelle saakka? Ei sen niin väliä missä odotat ja miten odotat, kunhan lähdet radalle suunnilleen silloin kun minä olen valmis ottamaan vastaan. Muistelen kirjoittaneeni joskus melkein sanasta sanaan niin, että se viimeinenkin into lähteä radalle karisee sinne lähtöpaikalle siinä vaiheessa kun minä käskytän liian tiukasti. Sama kylläkin koskee radalla tapahtuvaa käskytystä. Tämän jälkeen aloinkin miettiä, että oliko viime treeneissä tapahtunut haahuilu pelkästään ruuasta johtuvaa, vai oireiliko Ransu sillä innottomuutta jonka mun tiukka lähtötilanteiden komentaminen aiheutti? Ransu on ahne kyllä, mutta nyt mietin vain että onko se niin ahne, että tällä kokemuksella joka sillä on, se olisi ollut yhtäkkiä niin suuri häiriö? Se on ennenkin saanut huippupalkkaa radan jälkeen, mutta se mikä nyt oli eri tavalla oli se, että minä palautin sen tiukasti takaisin istumaan lähtöpaikalle. Hyi että minua, anteeks vaan Ransu, mä palautan tapani, sanoi kouluttajat mitä sanoi. Sun kanssa me ei keskustella lähdössä pysymisestä, koska siinä samalla tapan sulta vauhdin ja keskittymishalun radalta. Vai?
Sama kohta artikkelissa jatkui vielä: "Jos satut omistamaan turboahdetun bordercollien, ei muutamista nuhteista (toim. huom. tässä tarkoitettiin nuhteilla esim. juuri noita lähdössä pysymistilanteita joissa koiraa joudutaan komentamaan tiukasti) ole kauhean suurta haittaa, sillä nollasta kymmeneen ulottuvalla asteikolla koiran himo lajiin on 12. Entä sitten jos se putoaa 11,5:een muutaman nuhteen jälkeen? Intoa riittää silti kansalliselle huipulle saakka, jos vain ohjaaja on tarpeeksi taitava. Sinä sen sijaan omistat koiran, jonka aloitustaso on kaksi, jos sitäkään. Jokainen nuhtelu jonka päästät suustasi, vähentää koirasi kiinnostusta lajiin - ja siihen sinulla ei todellakaan ole varaa." Aamen ja halleluja. Mitä tähän voi lisätä? Ihan kuin tässä olisi puhuttu nimenomaan minusta ja Ransusta. Olen tästä niin samaa mieltä. Kyllä niillä huippunopeiden koirien ohjaajilla on varaa viilata pilkkua lähdössä pysymisestä ja monesta muusta, mutta eipä ole kokemukseni mukaan minulla Ransun kanssa. Tässä suhteessa täytyy alkaa pitää koiransa puolia, jos mulle vielä annetaan ohjeita jotka kyllä toimisi monellakin tuntemallani menevällä koiralla, mutta joiden noudattaminen aiheuttaa lähinnä molemminpuolista mielipahaa (minä-Ransu) meidän kohdalla. Agilityssa minusta silti parasta on ainakin Ransun kanssa se yhteinen tekeminen ja se kun tuntuu natsaavan meidän kemiat kohdalleen, ei suinkaan se että tapahtuiko se kaikki nyt maailman huippujen mielen mukaan. Kunhan meillä on kivaa ja me löydetään omalla tavallamme se vauhti, niin eikö se ole tärkeintä?! Viis siitä, mitä mieltä muut on. Huomaan tässä samalla, että jostain muhun on tarttunut aimo annos lisää kriittisyyttä mukaan? Onhan sitä ollut ennenkin, enkä kaikkea ole purematta niellyt, mutta nyt tämä voi jonkun korvaan kuulostaa jo siltä että aion tästä lähtien kapinoida kaikkia kouluttajilta saamiani ohjeita vastaan. En aio, mutta olen sitä mieltä, että varsinkin jos maksan itseni kipeäksi jostain koulutuksesta, niin mä haluan silloin että kouluttaja ei yritä päästää itseään liian helpolla tarjoamalla kaikille samaa kaavaa vaan katsoo sitä munkin koiraa yksilönä ja hyväksyy sen, ettei sille välttämättä toimi kaikki se sama kuin toimi niihin viiteen edelliseen.
Loppuartikkeli koski lähinnä niitä tilanteita, joissa kaksi samankorkuista, mutta ruumiinrakenteeltaan huomattavan erilaista koiraa kilpailee keskenään. Sielläkin oli silti hyviä pointteja, vaikka tässä suhteessa Ransu edustaakin kevyttä sorttia, vaikka aika pieni maksi onkin. Yksi kohta kuitenkin siinä lopussakin pisti ajattelemaan: koiran kestävyys. Mun pitäis ehkä miettiä, että onko muita tekijöitä sen lisäksi Ransun vauhtiin näin viileään vuodenaikaan kuin se viileä ilma. Teenkö itse jotain toisin silloin? No totta kai teen, onhan nyt paljon parempi käydä pitkilläkin pyörälenkeillä kun ei tarvitse pelätä että koira sais lämpöhalvauksen. Senkun antaa sen käydä vähän ojassa vilvoittelemassa ja juomassa ja taas mennään, helle ei haittaa kun ei ole helle. Siinä varmaan kunto ja kestävyyskuntokin kehittyy ja pysyy yllä paremmin kuin kesällä kun on viikkokausia niin törkeän kuuma, ettei viitsi paljon muuta kuin uittaa koiraa (niin hyvää liikuntaa kuin sekin on). Eli voisiko yksi selitys olla myös se, että näin viileään vuodenaikaan Ransu on ihan huomaamatta paremmassa kunnossa koska se voi liikkua täysipainoisemmin ja huolettomammin? Artikkelissa tarjotaan juurikin sitä selitystä, että kun koira on fyysisesti hyvässä kunnossa ja sen kestävyys on hyvä, se jaksaa suorittaa radat paremmin. Itsestäänselvää, mutta olenkohan itse laittanut aiemmin turhan yksioikoisesti pelkän lämpötilan piikkiin laiskat suoritukset? Ehkä takana on myös ollut se, että koiran kestävyyskunto on päässyt laskemaan kun liikunta on ollut pakko pitää kuumuuden takia kevyempänä. Täytyy sanoa, että tässä on tullut jo niin monta oivallusta, että pitäisi vissiin ottaa tavaksi nukkua noita 9½h yöunia viiden tunnin sijaan. Ei vaan, tämä bloggaus on ollut mulle itselleni hyödyllistä ajatusten selkiyttämistä, enkä mieti kiinnostaako tai auttaako tämä ketään muuta.
Viimeinen kohta oli lähinnä lukemisen arvoinen tuolle mun kepolle ja henkilökohtaiselle managerilleni, joka höpisee lämpimikseen, että Ransusta tulee maailmanmestari, suomenmestari nyt vähintään. Edelleen kyse oli niistä raskasrakenteisemmista koirista, ja sen aiheuttamista rajotteista, mutta mun mielestä sitä voi yhtä lailla soveltaa koiriin joilla sitä vauhtia ei syystä tai toisesta ole niin paljon kuin noihin em. titteleihin tarvittaisiin (jos ohjaajan taitoja eikä nopeutta nyt huomioida...). Nimittäin se, että ne tavoitteet täytyy asettaa sen mukaan, mihin koiralla on edellytyksiä. Ei ole poissuljettua se, että harrastaa hitaammalla tai raskaammalla koiralla agilitya, mutta karu tosiasia vaan on, että ei voi päästä yhtään sen pidemmälle kuin koirassa riittää rahkeita. Sen olen huomannut, että kun oppii tuntemaan koiraansa ja sitä mikä sille sopii, niin asioille voi tehdä paljonkin ja suorituksia parantaa, mutta ei meistä silti taida olla sinne kansallisen tason huipullekaan. Tehdään vaan niitä omia huippusuorituksia. Ei sen mun managerin silti tarvi kannustamista lopettaa, mua vain ärsyttää välillä kuunnella niitä päiväunia maajoukkuetasosta, kun kumpikin tietää ettei me sinne päästä.
Tänään juttelin Antin kanssa Liinusta. Mä olen tosi kiitollinen Riikalle siitä, että sain toiseksi koiraksi niin erilaisen koiran kuin Ransu. Koiran, jonka kanssa voin kenties agilityssa laittaa riman astetta korkeammalle kuin Ransun kanssa ja varmasti oppia taas jotain uutta. Olipa hassusti sanottu kun eka on maksi ja toinen todennäköisesti medi... Mutta siis Liinu on muussakin suhteessa niin erilainen kuin Ransu. Pidän tosi paljon molemmista ja arvostan molempia yksilöinä, ja mä otan oikein mielellään tuon turhan fiksun, kyseenalaistavan kerranvielän jälkeen tuollaisen nöyremmän iglun asukin, jonka kanssa ei tarvi vääntää samasta asiasta kerta toisen jälkeen ja joka uskoo kun nätisti sanoo. Eikä vähimpänä asiana tietenkään se, että kun harrastuskoiraa halusin, että Liinulla tuntuu olevan enemmän poltetta tekemiseen alusta lähtien kuin Ransulla.
Siispä kiitos Paulalle siitä opettavaisesta, haastavasta pojanpötkäleestä, jonka kanssa olen aloittanut agilityn ja koiran ymmärtämistä ja joka jatkuu edelleen. Ja kiitos Riikalle siitä omalla tavallaan opettavaisesta, nöyrästä touhusanterista, joka tarjoaa mulle uusia haasteita ja uuden suhteen rakentamisen vähän erilaiseen lakritsinokkaan.
Jutussa kirjoitettiin: "agilityryhmät ovat yleensä täynnä omaa koiraamme kiihkeämpiä ja kuuliaisempia koiria. Kun näemme tällaisten koirien suorittavan koko radan täyttä vauhtia ja ilman minkäänlaisia välipalkkioita, saavat nämä mallisuoritukset meidät kuvittelemaan, ettei omaakaan koiraa tarvitse tai pidä palkita matkan varrella. Tiedoksi vain, että vauhdikkaasti juokseville, kiihkeille koirille agility itsessään on palkkio." Tai ainakin se saa ne jotkut kouluttajat kuvittelemaan, jotka jostain syystä haluavat laittaa yksinkertaisesti kaikki koirat samaan lokeroon, ja joiden kanssa voi muka toimia samalla tavalla. Tuossa kohdassa oli hyvin puettu sanoiksi se, mitä olen miettinyt lähes koko tämän Ransun kanssa harrastamisen ajan. Välillä olen surrut sitä, millainen luonne Ransulla on, ja välillä taas sitä, että se tuskin varjovalioituu koskaan koska se ei pärjää kolmosissa bortsuille (kunhan sinne asti pääsee). Ehkä ensin olen oppinut hyväksymään Ransun luonteen ja pitämään siitä - tästä kuuluu myös kiitos paimennuksen löytämiselle - ja sitten hyväksymään sen, millainen agilitykoira se on. Joku vauhtihirmun omistaja varmaan voisi sanoa, että sanon tämän kuitenkin jollain tavalla katkerana. En ole katkera, koska minulla on kuitenkin terve koira, ja jonka kanssa koen onnistumisia ja menestymisiä meidän omaan tasoon nähden. Sitä paitsi väitän, että olen nähnyt aika paljon enemmän vaivaa meidän menestyksen eteen kuin sellaisen koiran omistaja, jonka koira syttyi lajiin ensinäkemältä ja menee toistoa toiston perään sataviis ikkunassa ja palkkautuu ihan mistä tahansa (niillä tosin voi olla ne ongelmat ja työnteko sitten siellä missä meillä ei välttämättä ole). Niinpä ne menestyksen hetket tuntuu erityisen hyviltä, ja sen lisäksi saan nauttia siitä yhteistyön ilosta mikä tulee kun meillä kummallakin on kivaa.
Seuraava "osui ja upposi" oli tämä kohta: "Intohimo on valuuttaa, joka agilityssa vaihdetaan vauhdiksi; koiran ojentaminen on hyvin kallis tapa saada koira tottelemaan. Jos ojennat koiraa, kun se lähtee liikkeelle omin luvin, saat ehkä opetettua sen pysymään paikallaan, mutta kaikki nuhteilla aikaansaatu tottelevaisuus kostautuu kalliisti vauhdissa." Muistaako joku muukin, mitä olen tainnut kirjoittaa useampaankin kertaan meidän lähtötilanteista? Että sen kerran kun Ransu vähän oma-aloitteisesti törkeilee lähdössä, ehkä aavistuksen varastaa tai ainakin hiippailee kohti ensimmäistä estettä, se kulkee radalla myös törkeän hyvin. Jos taas muistellaan niitä aikoja, kun minä käskytin sen sivulle istumaan ja odottamaan lähtölupaa, millä mateluvauhdilla se silloin lähti liikkeelle ja sama meno jatkui loppurataan asti? Niinpä, Ransun pitää antaa vähän törkeillä lähdössä, sille on todellakin vain hallaa se että sen laittaa tiukasti paikalleen odottamaan. Varsinkin, jos se siitä nousee kun siirryn lähtöpaikalle, ja vielä palaan laittamaan sen takaisin istumaan. Hyi että minua, ehkä en tee niin enää ikinä? Voisiko se oppia, että ekan esteen yli ei tulla, mutta senkus matelet mun perään vaikka ekalle esteelle saakka? Ei sen niin väliä missä odotat ja miten odotat, kunhan lähdet radalle suunnilleen silloin kun minä olen valmis ottamaan vastaan. Muistelen kirjoittaneeni joskus melkein sanasta sanaan niin, että se viimeinenkin into lähteä radalle karisee sinne lähtöpaikalle siinä vaiheessa kun minä käskytän liian tiukasti. Sama kylläkin koskee radalla tapahtuvaa käskytystä. Tämän jälkeen aloinkin miettiä, että oliko viime treeneissä tapahtunut haahuilu pelkästään ruuasta johtuvaa, vai oireiliko Ransu sillä innottomuutta jonka mun tiukka lähtötilanteiden komentaminen aiheutti? Ransu on ahne kyllä, mutta nyt mietin vain että onko se niin ahne, että tällä kokemuksella joka sillä on, se olisi ollut yhtäkkiä niin suuri häiriö? Se on ennenkin saanut huippupalkkaa radan jälkeen, mutta se mikä nyt oli eri tavalla oli se, että minä palautin sen tiukasti takaisin istumaan lähtöpaikalle. Hyi että minua, anteeks vaan Ransu, mä palautan tapani, sanoi kouluttajat mitä sanoi. Sun kanssa me ei keskustella lähdössä pysymisestä, koska siinä samalla tapan sulta vauhdin ja keskittymishalun radalta. Vai?
Sama kohta artikkelissa jatkui vielä: "Jos satut omistamaan turboahdetun bordercollien, ei muutamista nuhteista (toim. huom. tässä tarkoitettiin nuhteilla esim. juuri noita lähdössä pysymistilanteita joissa koiraa joudutaan komentamaan tiukasti) ole kauhean suurta haittaa, sillä nollasta kymmeneen ulottuvalla asteikolla koiran himo lajiin on 12. Entä sitten jos se putoaa 11,5:een muutaman nuhteen jälkeen? Intoa riittää silti kansalliselle huipulle saakka, jos vain ohjaaja on tarpeeksi taitava. Sinä sen sijaan omistat koiran, jonka aloitustaso on kaksi, jos sitäkään. Jokainen nuhtelu jonka päästät suustasi, vähentää koirasi kiinnostusta lajiin - ja siihen sinulla ei todellakaan ole varaa." Aamen ja halleluja. Mitä tähän voi lisätä? Ihan kuin tässä olisi puhuttu nimenomaan minusta ja Ransusta. Olen tästä niin samaa mieltä. Kyllä niillä huippunopeiden koirien ohjaajilla on varaa viilata pilkkua lähdössä pysymisestä ja monesta muusta, mutta eipä ole kokemukseni mukaan minulla Ransun kanssa. Tässä suhteessa täytyy alkaa pitää koiransa puolia, jos mulle vielä annetaan ohjeita jotka kyllä toimisi monellakin tuntemallani menevällä koiralla, mutta joiden noudattaminen aiheuttaa lähinnä molemminpuolista mielipahaa (minä-Ransu) meidän kohdalla. Agilityssa minusta silti parasta on ainakin Ransun kanssa se yhteinen tekeminen ja se kun tuntuu natsaavan meidän kemiat kohdalleen, ei suinkaan se että tapahtuiko se kaikki nyt maailman huippujen mielen mukaan. Kunhan meillä on kivaa ja me löydetään omalla tavallamme se vauhti, niin eikö se ole tärkeintä?! Viis siitä, mitä mieltä muut on. Huomaan tässä samalla, että jostain muhun on tarttunut aimo annos lisää kriittisyyttä mukaan? Onhan sitä ollut ennenkin, enkä kaikkea ole purematta niellyt, mutta nyt tämä voi jonkun korvaan kuulostaa jo siltä että aion tästä lähtien kapinoida kaikkia kouluttajilta saamiani ohjeita vastaan. En aio, mutta olen sitä mieltä, että varsinkin jos maksan itseni kipeäksi jostain koulutuksesta, niin mä haluan silloin että kouluttaja ei yritä päästää itseään liian helpolla tarjoamalla kaikille samaa kaavaa vaan katsoo sitä munkin koiraa yksilönä ja hyväksyy sen, ettei sille välttämättä toimi kaikki se sama kuin toimi niihin viiteen edelliseen.
Loppuartikkeli koski lähinnä niitä tilanteita, joissa kaksi samankorkuista, mutta ruumiinrakenteeltaan huomattavan erilaista koiraa kilpailee keskenään. Sielläkin oli silti hyviä pointteja, vaikka tässä suhteessa Ransu edustaakin kevyttä sorttia, vaikka aika pieni maksi onkin. Yksi kohta kuitenkin siinä lopussakin pisti ajattelemaan: koiran kestävyys. Mun pitäis ehkä miettiä, että onko muita tekijöitä sen lisäksi Ransun vauhtiin näin viileään vuodenaikaan kuin se viileä ilma. Teenkö itse jotain toisin silloin? No totta kai teen, onhan nyt paljon parempi käydä pitkilläkin pyörälenkeillä kun ei tarvitse pelätä että koira sais lämpöhalvauksen. Senkun antaa sen käydä vähän ojassa vilvoittelemassa ja juomassa ja taas mennään, helle ei haittaa kun ei ole helle. Siinä varmaan kunto ja kestävyyskuntokin kehittyy ja pysyy yllä paremmin kuin kesällä kun on viikkokausia niin törkeän kuuma, ettei viitsi paljon muuta kuin uittaa koiraa (niin hyvää liikuntaa kuin sekin on). Eli voisiko yksi selitys olla myös se, että näin viileään vuodenaikaan Ransu on ihan huomaamatta paremmassa kunnossa koska se voi liikkua täysipainoisemmin ja huolettomammin? Artikkelissa tarjotaan juurikin sitä selitystä, että kun koira on fyysisesti hyvässä kunnossa ja sen kestävyys on hyvä, se jaksaa suorittaa radat paremmin. Itsestäänselvää, mutta olenkohan itse laittanut aiemmin turhan yksioikoisesti pelkän lämpötilan piikkiin laiskat suoritukset? Ehkä takana on myös ollut se, että koiran kestävyyskunto on päässyt laskemaan kun liikunta on ollut pakko pitää kuumuuden takia kevyempänä. Täytyy sanoa, että tässä on tullut jo niin monta oivallusta, että pitäisi vissiin ottaa tavaksi nukkua noita 9½h yöunia viiden tunnin sijaan. Ei vaan, tämä bloggaus on ollut mulle itselleni hyödyllistä ajatusten selkiyttämistä, enkä mieti kiinnostaako tai auttaako tämä ketään muuta.
Viimeinen kohta oli lähinnä lukemisen arvoinen tuolle mun kepolle ja henkilökohtaiselle managerilleni, joka höpisee lämpimikseen, että Ransusta tulee maailmanmestari, suomenmestari nyt vähintään. Edelleen kyse oli niistä raskasrakenteisemmista koirista, ja sen aiheuttamista rajotteista, mutta mun mielestä sitä voi yhtä lailla soveltaa koiriin joilla sitä vauhtia ei syystä tai toisesta ole niin paljon kuin noihin em. titteleihin tarvittaisiin (jos ohjaajan taitoja eikä nopeutta nyt huomioida...). Nimittäin se, että ne tavoitteet täytyy asettaa sen mukaan, mihin koiralla on edellytyksiä. Ei ole poissuljettua se, että harrastaa hitaammalla tai raskaammalla koiralla agilitya, mutta karu tosiasia vaan on, että ei voi päästä yhtään sen pidemmälle kuin koirassa riittää rahkeita. Sen olen huomannut, että kun oppii tuntemaan koiraansa ja sitä mikä sille sopii, niin asioille voi tehdä paljonkin ja suorituksia parantaa, mutta ei meistä silti taida olla sinne kansallisen tason huipullekaan. Tehdään vaan niitä omia huippusuorituksia. Ei sen mun managerin silti tarvi kannustamista lopettaa, mua vain ärsyttää välillä kuunnella niitä päiväunia maajoukkuetasosta, kun kumpikin tietää ettei me sinne päästä.
Tänään juttelin Antin kanssa Liinusta. Mä olen tosi kiitollinen Riikalle siitä, että sain toiseksi koiraksi niin erilaisen koiran kuin Ransu. Koiran, jonka kanssa voin kenties agilityssa laittaa riman astetta korkeammalle kuin Ransun kanssa ja varmasti oppia taas jotain uutta. Olipa hassusti sanottu kun eka on maksi ja toinen todennäköisesti medi... Mutta siis Liinu on muussakin suhteessa niin erilainen kuin Ransu. Pidän tosi paljon molemmista ja arvostan molempia yksilöinä, ja mä otan oikein mielellään tuon turhan fiksun, kyseenalaistavan kerranvielän jälkeen tuollaisen nöyremmän iglun asukin, jonka kanssa ei tarvi vääntää samasta asiasta kerta toisen jälkeen ja joka uskoo kun nätisti sanoo. Eikä vähimpänä asiana tietenkään se, että kun harrastuskoiraa halusin, että Liinulla tuntuu olevan enemmän poltetta tekemiseen alusta lähtien kuin Ransulla.
Siispä kiitos Paulalle siitä opettavaisesta, haastavasta pojanpötkäleestä, jonka kanssa olen aloittanut agilityn ja koiran ymmärtämistä ja joka jatkuu edelleen. Ja kiitos Riikalle siitä omalla tavallaan opettavaisesta, nöyrästä touhusanterista, joka tarjoaa mulle uusia haasteita ja uuden suhteen rakentamisen vähän erilaiseen lakritsinokkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti