Tajunnanvirtaa

Varoitus: jos ei jaksa lukea omia pohdintojani ja tajunnanvirtaa Ransusta, sen käyttäytymisestä ja luonteesta niin kannattaa heti jättää väliin... tiedossa on luultavasti pitkä ja sekava selonteko jonka motiivi on epäselvä ;)

En saanut viime yönä unta ja meinasin jo silloin lähteä kirjoittamaan ajatuksia ylös, kun pyöri nämä mielessä... Oon miettinyt viime aikoina paljon sitä että joko Ransu pikku hiljaa alkais aikuistua ja kypsyä, se on ainakin ollut lähiaikoina varsin miellyttävä ja tottelevainen tapaus. Once Morehan se on kuten aina, oikealla nimellä kyllä nakattu oikeaa koiraa :) Käytiin toissa iltana sukulaisperheessä vierailulla. Ransu ei ollut ensin mukana, mutta hain sen sitten vähäksi aikaa katsomaan lapsiperheen tohinaa ja menoa. Hyvää tekee tuollekin olla välillä tilanteessa jossa kaikki ei ole ihan hissukseen hiljaa vaan tulee äkkinäisiä ääniä, kolahduksia ja liikkeitä. Ransuhan oli edistynyt! Jos nyt voi sanoa että edistynyt, kun ei asiaa mitenkään treenattu ole. Se oli harvinaisen lunkisti, kävi nuuhkimassa kaikki asukkaat, ei tosin mennyt oikein kenenkään puhuteltavaksi, mutta oli kuitenkin ihan reipas ja utelias. Perheen isä sai rapsutella sitä kaulalta, muita se vain nuuhki. Olin kuitenkin siihenkin tyytyväinen.

Mietin sitten jälkeen päin että juu hyvä Ransu, olet edistynyt ja olit reippaammin kylässä. Mietin myös tuota että miten se suhtautui vieraisiin ihmisiin joita ei ollut nähnyt taas kuin milloin lie viimeksi. Olen nyt vasta yhtäkkiä saanut sellaisen ahaa-elämyksen, että miksi Ransun pitäisi olla joku ylisosiaalinen kaikkien kaveri? Jos se ei ole sen perusluonne, niin sitten se ei ole eikä siltä pitäisi odottaa jotain sellaista mitä se ei ole. Oikeastaan kun ajattelen niitä enempi tai vähempi tuttuja koiria jotka on hirmu sosiaalisia ja avoimia ja itseään tykö työntäviä, niin en mä nyt sellaisestakaan itse tykkää kauheasti. Tietty jos se riittää että sanot että "mene pois" kun ei halua koiraa lähelleen (en ole sellainen tyyppi joka tykkää paijata ja lällyttää kaikkien koirat) ja sitten saa olla rauhassa, on eri asia kuin rasittava suuhun ja silmille tunkeva tapaus jolla tuntuu olevan siihen lupa olin minä mitä mieltä tahansa. En tiedä olenko nyt vaan sopeutunut siihen että Ransu on sellainen oma pidättyväinen itsensä, ja ajattelen siksi että se on hyvä, vai olenko nyt vain tajunnut ettei koiran ole pakko esittää kaikkien halinallea.

Tarkemmin ajateltunahan, jos Ransu kuitenkin käyttäytyy hyvin, ystävällisen välinpitämättömästi, niin se on niiden kaikkien muiden ongelma jos se ei haluakaan tulla rapsuteltavaksi. Ei se ole mun ongelmani, eikä se saisi olla Ransunkaan ongelma siinä mielessä että sitä koitetaan siihen houkutella jopa meidän omistajien taholta. Toivottavasti tämän tajuaminen välittyy Ransuunkin ihan luonnostaan. Niille ihmisille se varmaankin on ongelma ja pettymyskin, kun meidän koira ei haluakaan tulla liehakoimaan ja nuolemaan naamaa ja päähän taputeltavaksi. Voisin nimetä heti useammankin henkilön joka kuuluu juuri tuohon porukkaan. He olettaa että ovat tärkeitäkin ihmisiä koiran elämässä, jos se tulee osoittamaan huomiotaan ja kerjäämään rapsutuksia. Kyllähän monet koirat kai ihan oikeasti tuntuu rakastavankin kaikkia ihmisiä ja koko maailmaa. Ransu ei kuitenkaan ole ollut äkkiseltään muisteltuna yhdenkään ihmisen kanssa heti kaveri ja mennyt lääpittäväksi. Se tekee myös todella ison eron niiden ihmisten välillä, joilla on koiria ja jotka ovat koiraihmisiä ja sitten niiden muiden ja "koiraihmisten". Koiraihmiset ovat Ransun silmissä paljon kohteliaampia ja luontevampia eivätkä niitä kauhistuttavia käden ojentajia jotka tuijottaa herkeämättä kuitenkin epävarmoina siitä mitä pitäisi tehdä. Mutta niille ihmisille joista se pitää ja jotka tulee sille tutuiksi, se onkin sitten mukava ja tuttavallinen.

Sen lisäksi että yritän hyväksyä Ransussa tuon pidättyväisyyden, yritän hyväksyä sen muutkin piirteet, joita pidän sen heikkouksina ja joiden toivoisin olevan jotenkin toisin. Kaiken kaikkiaan tuo on kuitenkin oikein mukava ja helppo koira, jossa on paljon hyvää. Olen ennenkin sanonut että se on meille hyvin sopiva koira. Olisihan sen kanssa tekemistä esimerkiksi tuon vahtimisen kanssa, mutta ehkä olen vähän luovuttajafiiliksellä sen suhteen että sitä koskaan saisi pois. Enkä minä osaa sitä kanavoida hienosti sanottuna yhtään mihinkään, se haukkuu ja murisee kun joku tulee sen reviirille, se haukkuu kun joku lähestyy sen omistajia, ja on ehdollistunut ovikellollekin metelöimään. Mitä siitä, jos se ilmoittaa? Ei se hampaita näyttele eikä rähise niin tosissaan että olisi kimppuun käymässä. Varmasti tuntuu pelottavalta sille ihmisparalle joka sen kanssa joutuu vastakkain ja joka ei tunne Ransua tai lue sen elekieltä. Minäkään en ole vielä niin hyvä enkä taitava lukemaan sen käyttäytymistä ja elekieltä että voisin sanoa varmasti onko se meidän ihmisten puolustamista, epävarmuuttaan uhoamista vai mitä. Huonolta kasvatukselta se kyllä näyttää ja varmaan onkin... Ja laumanjohtajuuden kannattajien mielestä varmaankin myös merkki siitä ettei me olla sen johtajia täysin... Mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa se että se pääsee esim. metsäpolulla haukkumaan jonkun ihmisen pataluhaksi, on sille palkitsevampaa kuin totella minun tänne-käskyä. Se tottelee vasta kun olen niin lähellä että se tietää että on pakko koska muuten tulee minulta tupenrapinat. Mutta silti seuraavalla kerralla sen mielestä on pienempi paha juosta haukkumaan, olla tottelematta luoksetulokäskyä ja lopettaa vasta sitten kun minä olen tarpeeksi lähellä komentamassa tai kutsumassa luokse. En vaan jaksa uskoa että mun taidot (ja ehkä myös kröhöm viitsimys) riittää siihen että saisin tuon tavan opetettua enää pois. Olishan se liian hyvin ja tylsää jos elämänsä ekasta koirasta olis heti saanut täydellisen kasvatettua ja koulutettua!

Viikonloppuna käytiin sen kanssa tuo Pirttiharjuntien lenkki. Jossain puolivälin tienoilla vastaan tuli mutkan takana mies ja 5kk ikäinen espanjanvesikoira. Ransu lähti haukkumaan, minä en ehtinyt edes nähdä mutta arvasin että joku lenkkeilijä siellä saa kuulla kunniansa. Huusin pari kertaa, mutta turhaan. Suotta sitä tuhlaamaan käskyjä kun koira kerran tietää ettei sen ole pakko totella... Tiesin myös kun haukku loppui ennen kuin ehdin paikalle, että siellä on koirakin. Miksi totella kun edessä on leikkikaveri?! Kummanpa itse valitsisit jos olisit koira... Ransu oli jo täyttä päätä kutsumassa sitä pentua leikkimään kun sain näköyhteyden. Hieman ärsytti kun unohdin kutsua sitten siinä lähellä Ransun luo että olisin päässyt kehumaan ja edes sen verran olis mennyt perille että käskyä on lopulta aina noudatettava, vaikka sitten viiden metrin päästä. Se mies päästi sen pennun irti kun minä saavuin, ja selvitti että hänen koira on ihmisille todella avoin ja sosiaalinen, mutta toisia koiria se on nähnyt niin vähän että niiden suhteen se on arka. Ransu kutsui ja kutsui leikkimään, mutta se pentu vaan alkuun rähähti sille takaisin. Se ei uskaltanut luottaa Ransuun vaikka Ransu miten tekeytyi pieneksi ja matalaksi ja vaarattomaksi ja oli ystävällinen. Ransu vaan ei luovuttanut vaan jatkoi leikkiinkutsumista eikä välittänyt pennun rähinöistä. Kohta se pentukin sitten vähän uskalsi mennä mukaan, mutta palasi aina miehen jalkoihin turvaan. Se mies kehui monta kertaa että onpa kiltti koira ja uros vielä. Olin kyllä sillä hetkellä ylpeä Ransusta. Paljon kivempi niin kuin vähän kaikille rähjäävä peto.

Siinäpä ne oikeastaan onkin Ransun selkeät huonot puolet. Vahtiminen mikä purkautuu tuolla lailla ja siitä seuraava tottelemattomuus. Oikeastaan muuten siihen olenkin tyytyväinen, ainahan ei ole hyvä päivä ja korvat päässä, mutta ne on sellaista pientä ja tilapäistä. Luonnetesti sitten joskus kertokoon sen kovuudesta ja toimintakyvystä sen mitä mahdollista, olen niitä itse vähän huono arvioimaan ja jotenkin ne on sellaisia vaikeita käsitteitä muutenkin... Mulle tärkeämpää on esimerkiksi se että se on kotona tuollainen rauhallinen olija, jonka temperamentti muuttuu siinä vaiheessa kun tarjotaan tekemistä. Ja että se on sopeutuvainen ja osaa rauhoittua vieraassakin paikassa. Hyvä matkustaja ja koirasosiaalisuus ei ole pahitteeksi kun mennään kisoihin, koulutuksiin tai leireille. Joku voisi haluta vaikkapa agilityyn vietikkäämmän ja "tulisemman" menijän, mutta me mennään sillä mitä on annettu ja toivotaan että aika tekee tehtäväänsä ja sopivat treenit. Viettipommi on viettipommi siellä harrastuskentän ulkopuolellakin ja enimmäkseenhän sitä arkea eletään vaikka miten tituleeraisi koiraansa "harrastus/kilpailukoiraksi". Paimennukselta odotan ensi kesänä myös sitä, että meidän keskinäinen suhde ja yhteistyö paranee, ja samoin johtajuus, kun Ransu saa tehdä sitä työtä mihin se on alunperin tarkoitettu. 

Toisaalta kun tuo tuntuu nyt tuosta pikku hiljaa saavan niitä aivojakin päähänsä (siihen 3v ikään on vielä matkaa jonkin verran...) ja muuttuvan sellaisesta teinipojasta vähitellen aikuisemmaksi, niin halajaa sille pikkuveljeä... Toinen ääni sanoo että nyt pitäisi nauttia siitä kun tuo yks epeli aikuistuu ja kypsyy, että miksi ihmeessä siihen pitäisi nyt haluta jotain pentua jonka kanssa aloittaa taas kaikki alusta? Kun se toinen koira ei olis Ransu, ei yhtä hyvä kuin Ransu, ja sillä voi olla ihan omat ongelmakohtansa. Toinen ääni taas sanoo, että ajattelepa mitä hyvää se toinen koira voi oppia Ransulta ja millainen mainio persoona sekin voi olla? Ja että siinä menee pari vuotta ennen kuin se nuorempi koira on kisavalmis harrastuskoira, niin kauan mä edelleen voin kisata vain Ransun kanssa, vaikka aika pitäisikin jakaa molemmille. Sepä se onkin, yksi tuntuu jotenkin niin sopivalta, ei tarvi miettiä kumman kanssa osallistuu johonkin koulutukseen vai maksaako molemmista (tuplasti kalliimpaa), kahden koiran ylläpito on kalliimpaa jne. Sitten toisaalta, kaksin aina kaunihimpi... Nyt olis aikaa panostaa toisen koiran kasvatukseen enemmän kuin kenties sitten työelämässä ollessa (olettaen että pääsis ensinnäkin opiskelemaan), ja mikä parasta/pahinta; vuodelle 2011 on luultavasti suunnitteilla pennut kahdelle sellaiselle nartulle joilta voisin ottaa meille sopivan pennun koska tahansa. Siitä päästäänkin siihen rotupohdintaan, jota olen tässä käynyt aina välillä. Olen miettinyt muitakin rotuja briardista lähtien, mutta vaikka välillä tuntuu että voisi vaihtaa rotuakin, niin olen sen verran myyty schapendoesille että eiköhän se kuitenkin ole se. En uskalla luottaa siihen että tällainen tuuliviiri kuin minä, jonka mielipide tässä rotuasiassakin vaihtuu yhtä nopeaan kuin tuulensuunta, tekisi hyvää valintaa vaihtaessaan rotua. Iso toivomus olisi että seuraava schape olisi medi-kokoinen, mutta sitä kun ei voi etukäteen varmaksi sanoa. On niitä muitakin asioita joiden täytyy sen pennun kanssa natsata kuin koko. Ikävintä on jos se jääkin juuri siihen medi-maksi-rajalle keikkumaan... ja joutuu lopulta maksiluokkaan. Olen vaan tullut siihen tulokseen että niin hauskaa kuin agility kaiken kaikkiaan onkin, niin jotain tavotteita siinäkin haluaa asettaa ja jos schapendoesilla meinaa agilityssa pärjätä, niin medikokoisena schape on parhaimmillaan. Ei tää ole helppoa pähkäillä, varsinkaan kun ei asu missään kunnon maatilalla tai edes omakotitalossa, tai edes omassa omistusasunnossa...

Nyt minä lakkaan kitisemästä ja iloitsen siitä mitä mulla jo on ja menen nyt touhuamaan tuon ihanan söpön kaikista parhaan poitsun kanssa :)