Viikonlopun olin yksikseni karvalauman kanssa kotona, eikä tehty sen ihmeempiä kun käytiin heittämässä talviturkit! Ransu oli paljon innokkaampi ja rohkeampi uimari kuin viime kesänä, meni uimaan ensin ilman lelun heittämistäkin, ja lelun perään ui tosi hienosti. Sunnuntaina ja maanantaina kävin uimassa itsekin, eli multakin on talviturkki heitetty. Huomaa että Ransun turkinlaatu on muuttunut talven aikana aikuismaisemmaksi, koska se kastuu sen siliän tien kun menee veteen, mutta kuivuu myös tosi nopeasti kun vähän juoksentelee ulkona vedestä noustuaan.
Viikonloppuna oli seuran mätsärit ja sinne töihin. En ottanut Ransua kehään, kun ei sieltä kuitenkaan tule menestystä. Ja mun oli tarkoitus valokuvata siellä, niin miten siinä olis ehtinyt koiraa esittämäänkään. Sitten vielä maalaamaan esteitä, kun lupauduin maalariksi. Siitä hommasta mä en sitten näköjään malta pysyä erossa vaikka töissäkin saa maalaushommia tehdä. Niin ja kun on itse päässyt alkeistasolta hieman eteenpäin niin sitten lupautuu vetämään alkeita kakkosohjaajana uusille koirakoille. Tätä siis tiedossa maanantai-iltaisin :)
Ikäviäkin asioita on tapahtunut. Tepsu-kissa, jonka sain 10-vuotiaana ja joka jäi asumaan vanhemmilleni muutettuani pois kotoa, meni huonoon kuntoon ja jouduttiin lopulta lopettamaan. Pitkin talvea sillä oli ollut lyhyitä jaksoja ettei ruoka maistunut, minä katselin välillä käydessäni että vanha ei ole enää entisensä, mutta eipä siihen sen enempää kiinnittänyt huomiota ja kun hoitoon vientikään ollut minun vastuulla. Kokeiltiin erilaisia raksuja ja purkkiruokia, mutta lopulta ruoka lakkasi maistumasta kokonaan. Muutenkin Tepsun liikkumiset on jo pidemmän aikaa olleet kehnoja, ja nyt ne meni nopeasti niin huonoiksi, että reppana oli aivan kanniskeltava paikasta toiseen ja nukkui vain. Sanoin sitten että nyt on soitettava eläinlääkäri paikalle, Tepsu kun on mahdoton matkustamaan autossa, ja niinpä diagnoosi saatiin tehtyä. Tepsulla oli erittäin pitkälle edennyt luusyöpä, kahdesta jalasta löytyi kasvaimia, ja vanhemmat päätti eutanasiasta samantien. Itse ajattelin vaan jälkeen päin että täytyy kyllä omia kissojaan ja koiraansa tarkkailla enemmän, kun ei peukalonpään kokoiset kasvaimet nyt huomaamatta kovin helposti luulisi jäävän, jos huomaisi sairauden aiemmin...? Turhahan se tietysti on "jeesustella" tekevänsä itse paremmin, mutta kieltämättä herkemmin tulee huolestuttua muuttuneesta käytöksestä. Kuulemma edes nuorempaa kissaa ei olis kannattanut enää sairauden tuossa vaiheessa hoitaa. Tepsun matka sateenkaarisillalle tapahtui 17.5.2010, 14-vuotis syntymäpäiviä olisi vajaan kuukauden kuluttua vietetty. Vaikka joka päivä ei Tepsu ole elämässä ollutkaan mukana muutamaan vuoteen, niin kyllä se vaan pahalta tuntuu kun muistelee yhteisiä muistoja ja miten paljon sitä onkaan huolta tarvinnut kantaa vapaana kulkevasta maalaiskissasta. Ja uskomatonta miten sitä voi eläimeen kiintyä, mulle kun niistä luopuminen ei ole mitenkään arkipäivää, Tepsu on toinen lemmikkini josta joudun eroamaan. Töihin kun tuli viestiä, niin kotiin päästyä halusin vaan mennä tarhaan paijaamaan omia pirpanoita ja iloitsemaan niistä hetkistä kun ne vielä ovat seurana. Tosin nuoriahan nuo ovat, vasta 4½-vuotiaita, mutta koskaan ei tiedä kuinka pian niiden ajan on määrä täyttyä.
Iloisempiin asioihin! Tänään oli kotikentällä agilitykoulutusta a'la Anders Kronqvist. Kyllä se aina tekee hyvää päästä vieraan valvovan silmän alle. Ja aina on hyvä merkki kun löytyy jotain uutta jota treeneissä ottaa. Andersin suunnittelema rata ei ollut mitään mieletöntä vääntämistä ja kääntämistä, mutta tarpeeksi haastava että siitä löytyi meillekin kohtia jotka vaati useamman toiston ja joita tullaan ottamaan treeneissä lisää myöhemmin. Ransu kesti hyvin kepeillä valssauksen, tosin sen jälkeen mulla oli jokin ihmeen pakkomielle valssata tavallaan uudelleen ja samalla lähettää Ransu putken väärään päähän, joka oli siis mutkalla keppien jälkeen. Ennen keppejä oli vähän hyppykuviota, jossa päästiin käyttämään välistäveto taitoja, ja putki, keppien jälkeisen putken perään taas okseri, pussi, pari hyppyä ja putki. Sellainen sopiva vauhtisuora, joka ei ollut ihan suora ja jossa mulla meinasi silti loppua jaloista vauhti kesken. Turhahan se on alkaa juoksukilpasille koiran kanssa, se on aina nopeampi, joten itse täytyisi sitten taiteilla siellä ennakon ottamisen ja suorituksen varmistamisen välimaastossa. Meidän tapauksessa oli yllättävän hankala kohta jossa putkesta vietiin koira aika haipakkaa okserille. Välillä oikaisin liikaa, välillä varmistelin liikaa ja Ransu juoksi takaa, välillä kädet huitoi epäselvästi molempiin suuntiin ja mitähän vielä... Mutta onneksi meitä (lue: minua) jaksettiin yhä uudestaan ohjata ja opastaa. Tämä on juttu jota erityisesti otetaan treeneissä. Toinen on kepeille vienti ja itsensä siirtyminen ohjaamaan toiselta puolelta. En ole juuri leikkaillut kepeille mennessä takana tai 90 asteen kulmasta lähestyttäessä kaiken lisäksi itse vaihtanut puolta.
Otettiin ratapätkä kahdessa erässä ja sen jälkeen kokonaisena. Ensimmäinen kokonainen suoritus meni lähes loppuun asti hyvin, kunnes Ransun kanssa olimme hypyllä yhtä aikaa ja Ransu kamppasi minut - lensin kuin leppäkeihäs turvalleni märkään nurmikkoon ja kierin ympäri. Ransusta se oli aivan maailman hauskin juttu, ja onneksi osaan itsekin nauraa itselleni. Anders sanoikin että koira tykkäsi kovasti; tekisitpä aina noin! Juu ehkä en, polvet ja kyynärpäät ei kestä... Tuolta vauhtisuoralta olikin aika haastavaa saada Ransu putkeen, koska tuntui että vaikka miten onnistuin olemaan edellä viimeiselle hypylle ennen putkea, niin sitten tuli jostain kumman syystä kiire ohjata putkeen kun Ransu sai kiinni. Hyviä neuvoja saatiin kyllä tuohonkin, että menemisen meininkiä ja intoa tekemiseen Ransulta löytyy kun vaan itse olen kanssa riittävän nopea. Eli ohjaaja harjoittelemaan satasen pyrähdyksiä että pysyy koiran perässä, siinä samalla vois sitten kiinnittää taas kerran huomiota niihin käsiin ja vartalon suuntaan.
Lopuksi vielä osaa samasta radasta niin, että tuli niistoharjoituksia. Nekin on jääneet meillä treeneissä aika vähälle, on siis vähän vieraampi perusohjauskuvio, mutta muutamalla toistolla Ransu hoksasi että miten tehdään. Vitsit kun on ihana kun se oppii niin nopeasti! Ennemmin se minä taas olin jarruna kun mun piti vaan malttaa. Malttaa, ja kiirehtiä. Kiire on kuulemma eri asia kuin hätä(ily), ja mä ajattelin että joskus ne seuraa toinen toisiaan... :P On se vaikeaa, toisaalta pitää kiirehtiä, toisaalta malttaa. Toisaalta varmistella, toisaalta luottaa ja ottaa ennakkoa. Ai että, taas päästään tän lajin parhaimpiin puoliin - jatkuviin uusiin haasteisiin ja itsensä (ja koiran) kehittämiseen! Taaskaan ei jäänyt oloa että johan me osattiin kaikki, vaan jäi jotain käteen treenattavaksi. Hienoa! Muuten kyllä Ransu taas yllätti mua positiivisesti ja olin tyytyväinen meidän työskentelyyn kun päästiin vauhtiin.
Loppuviikko ei juuri ole sen vähemmän aktiivinen kuin tämä alkukaan. Huomenna aloitetaan arki/alotottis, saas nähdä mitä siellä tehdään. Torstaina olis yhteistreenit, mutta taidetaan jättää välistä kun sunnuntaina on kisat. Ja siinä välissä on vielä pe-la kahden päivän rally-tokokurssi... Ai mitä vapaa-ajan ongelmia? Ai mikä muu elämä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti