Että sellaista. Onneksi nuo rasitusvammat koskee vain minua eikä Ransua. Viime viikonloppuna käytiin siis lauantaina useampi lenkki, joista yksi oli 1½h metsäautotielle ja siellä enimmäkseen hangessa ja moottorikelkkajäljellä tarpomista. Sunnuntaina Ransu pääsi koirakavereiden kanssa lenkille, ja sekin oli isolta osalta jotain muuta kuin tasaista tietä, siis metsää. Mulla on joskus aiemminkin tahtonut kipeytyä nilkka ja pohje lenkkeillessä, mutta se on mennyt sitten ohi kuitenkin. Vaan tällä kertaapa sitten kävi maanantaina niin että töissä alkoi iltapäivällä koskea todella jalkaan. Kinkkasta könkkäsin töissä, kun mun pitää siis käytännössä kävellä ja seistä koko päivä koska olen keräilyssä. Sivuhuomautuksena voin sanoa, että vaikka askelmittaria ei ole niin en usko että vielä yksikään päivä on jäänyt alle 10 000 askeleen työpäivän aikana, ainakaan jos lasketaan vielä työmatkan käveleminen molempiin suuntiin mukaan. Ja määrä ylittyy vielä reippaammin kun otetaan Ransun kanssa lenkkeilykin mukaan.
Kaksi viikkoa ne jalat sitten jaksoi ja kun viikonloppuna tuli useampi tunti kovahkoa rasitusta niin se oli sitten liikaa. Tilanne ei parantunut tiistaina vaan taas piti kärsiä kipuja. Käytiin Ransun kanssa maanantai-iltana lenkki pyöräillen, kun minä en kärsinyt kävellä ja pitihän sitä lenkillä käydä. Oli aivan mahtava keli pyöräilylle! Tällä kertaa pidennettiin hieman lenkkiä ja käytiin 6,5km. Ransu oli aivan onnessaan kun sai revittää kun mentiin taajaman ulkopuolelle jossa saattoi juosta irtikin. Kiva kun on ollut näitä lauhoja päiviä eikä ole satanut lunta.
Tiistaina oli agitreenit. Otettiin eteenmenoa, vähän ohjauskuviota, putken hakemista ja puomia. Puomi vei ajasta enimmän eikä vähiten siksi että alasmenokontakti oli taas niiiin vaikea ottaa! Sen kanssa tuli sen verran epätoivoinen olo, että ei me tätä asiaa saada yksin ratkaistua kun varmaa siitä ei näytä tulevan ja itseltä tuntuu loppuvan keinot jolla kontaktin sais opetettua. Niinpä sitten oltiin yhteyksissä Jokisaaren Minnaan ja suunniteltiinkin sitten kevättalveksi/kevääksi kontaktitreenejä. Ei voi mitään, kai se on ajeltava Ouluun asti asian takia ja useamman kerran. Mutta ei tuu mitään siitäkään että puomi on niin ylitsepääsemätön. Luojan kiitos keinun kanssa ei ole ollut ongelmaa, ja A:n ongelmat on saatu helpottumaan itsenäisesti. Puomi on vaikein. Ylösmeno on paljon varmempi kuin alasmeno. A:lla on vähän sama juttu, mutta yleisesti ottaen siihen voi kuitenkin luottaa, puomiin taas ei niinkään. Otettiin keppejäkin jokunen kerta, pallolla ja ilman. Meillä oli sunnuntai-lenkillä seurakaverin kanssa hyvää keskustelua agilitystä ja myös juuri tuosta pallolla vinguttamisesta ja palkkaamisesta. Mietittiin että ei kai koiraa voi niin tyhmänä pitää että se kuvittelis että jos treeneissä kuuluu pallon ääni ja se lentää sen jälkeen kun kepit on menty kovaa, että se sama toistuu myös kisoissa! Joten treeneissä saatetaan mennä erittäin hyvin mutta kisoissa sitten taas kävellään. Siellä kun ei mukana ole muuta kuin minä ja mun ääni. Ja jos se ei riitä treeneissäkään yhtä hyvään suoritukseen kuin pallolla kannustaminen, niin miten se sitten kisoissakaan niin tekis? Yhtä matkaa meneminen oli ihan hyvä, sitä vaan en tiedä että voiko niin aina tehdä. Luultavasti ei, mutta ehkä kuitenkin useammin kuin juosta monta metriä edellä? Ransu kun kestää puolenvaihdonkin keppien edessä, keppien takanaleikkausta ei ainakaan viime keväänä kestänyt. Kröhöm, sen jälkeen sitä ei ole taidettu edes kokeilla... saati sitten treenata. Lopussa otettiin pari harjoitusta hyppyjuttuja ja Ransulla on kyllä hyvä arviointikyky hyppyjen korkeuden ja etäisyyden suhteen, vaikka se tuppaakin ylimitoittamaan korkeuden ja välillä pituudenkin niin alimitoittamaan ei...
Meillä oli myös hyvää keskustelua (kiitos siitä!) tuosta vauhdista, mitä mä olen Ransulle saanut nyt viime aikoina vähän paremmin luotua "hetsaamalla". Varmaan jonkun kouluttajan mielestä mä en tiedä hetsaamisesta vielä mitään, enkä tiedäkään, mutta pikkuisen olen jo oppinut tuon koiran vireen nostamisesta. Oon tullut siihen tulokseen, että ikä tuskin tuo sitä odotettua vauhtia vaikka haluaisi miten paljon niin uskotella. Me on tätä lajia harrastettu yli 1½ vuotta ja vauhti ei ole mihinkään lisääntynyt yli vuoteen. Eli sen jälkeen kun on pystynyt ratoja tekemään. Toisin sanoen ne onnenavaimet siihen vauhdin löytymiseen löytyy jostain muualta kuin "pikkuhiljaa syttymisestä lajiin". Alussa Ransu oli innokas ja meni lujempaa, mutta sen olen sitten omalla taitamattomuudellani ratapätkien treenaamisen myötä torpannut.
Kaiken lisäksi uusimmassa ASB-lehdessä nämä meidän käymät keskustelut ja paljon muutakin oli kirjoittanut kaiken kansan luettavaksi joku sellainen joka kyseiseen lehteen on huolittu kirjoittamaan. Tarkoitan siis sitä, että ilmeisesti ASB-lehteen kirjoittajalla on jotain kokemusta ja tietoa johon perustaa kirjoituksensa, kun se mun kohdalla perustuu vain yhden koiran kokemukseen mutta on silti samansuuntainen. Koira oppii tekemään asiat sillä vireellä ja tavalla jonka se ensimmäisenä oppii. Ja juuri siinä kohtaa me on menty Ransun kanssa metsään. Ransun, joka on yleensäkin perusolemukseltaan aika rauhallinen eikä juuri koskaan varsinaisesti kiihtynyt. Innostuneisuus on mun mielestä eri asia kuin kiihtyneisyys. Sen virettä olen kyllä saanut kohotettua muutamissa viime treeneissä, mutta uskon että parannettavaa olisi jos siihen saisi tai löytäisi keinoja vaikka ihan kädestä pitäen neuvottuna. Niin, Agility Sports Bulletiniin kirjoittanut henkilö on siis Oili Huotari, jota pidetään kokeneena ja suosittuna kouluttajana. Tässä suora lainaus tekstistä: "Jos se (koira) oppii väärän tunnetilan esimerkiksi jollain esteellä tai paikassa, voi sitä olla vaikea korjata myöhemmin. --- Jos ohjaaja luo koiralle mielikuvan hitaudesta, koira menee hitaasti. Koira oppii, että esimerkiksi puomi mennään rauhallisesti ravissa, koska sille on niin opetettu. Koiran mielikuvaa voi yrittää muuttaa, mutta helpommin se käy, kun asian ajattelee jo etukäteen. Tämä ei tarkoita sitä, että koiran kanssa vain hosutaan kauhealla vauhdilla. Tekniikkaa pitää opettaa rauhallisesti, mutta senkään ei tarvitse olla kuivaa ja tylsää. --- Kaikista paikoista, liikkeistä tai esteistä koira luo mielikuvan ja on ohjaajan vastuulla, millainen siitä mielikuvasta tulee. Tänä kaikki liittyy motivaatioon, asenteeseen ja yritteliäisyyteen." Osui ja upposi. Tiedänpähän ainakin, mitä teen seuraavalla kerralla (lue: joskus tulevaisuudessa seuraavan koiran kanssa) toisin.
Tänään mulla oli sairaslomapäivä, koska pääsin eilen käymään päivystyksessä. Tässä kohtaa annan tosi positiivista palautetta Ylivieskan ystävälliselle ja kiireettömälle mieslääkärille sekä labraan ja ensiavun avuliaalle sairaanhoitajalle! Lääkäri totesi mun pohkeiden ja akillesjänteen olevan aika pinkeän oloiset, ehti se kehua mun pohjelihaksiakin että niissä on voimaa ;) Sain loppuviikon sairaslomaa, koska töissä kävellessä kivuttomasti alkanut päivä kehittyy lopulta siihen pisteeseen että joutuu alkaa kinkkasemaan. Ja ne kengätkin on aika huonot. Muutaman kymmenen metrin kävely alkaa aiheuttaa kiristyksen tunnetta pohkeessa ja siitä se sitten leviää nilkkaa kohti ja alkaa kipuilla. Pyöräily ei tunnu pahalta joten meninkin töihin tiistaina ja keskiviikkona pyöräillen.
Ransu pääsi tänään taas pyörälenkille kun pakkasta oli reilu aste ja ilma muuten hyvä. Lunta tosin alkoi pyryttää takaisin tullessa mutta eihän me säätä pelätä! Tällä kertaa pidennettiin taas lenkkiä hieman ja käytiin 10km lenkki. Luulenpa että näin talvikelillä riittää tuollainen lenkki eikä tarvi enää pidentää jos vaan tulee vielä näin lauhaa että voi pyöräillä. Ransu nousi välillä penkan päälle laukkaamaan ja mä aattelin että itsepähän se tuolla menee vaikka helpommallakin pääsisi. Sitten mulle selvisi sekin, mikä tuossa springerissä on se mainoslauseen "turvajuttu" jonka avulla koira vapautuu tilanteessa jossa esim. pyöräilijä ja koira ajautuu valotolpan eri puolille. Me ei niin ajauduttu, enkä edes ollut pyörän päällä kun Ransu kiskaisi pysähdyksissä ollessa pyörän kumoon, säikähti sitä ja alta pois loikatessaan repäisi itsensä vapaaksi. Eli mitään järisyttävän kovaa kiskaisua ei tarvitse jos tuo osa katkeaa yhtä helposti kesälläkin (eli ei johtunut pakkasessa haurastumisesta). Ahaa, siksi tuossa muoviosassa on 3 reikää joista meillä nyt siis on 2 jäljellä ja siksi niitä muoviosia tuli 2 varaosaakin paketissa! Eikä ole turhan herkkis-pehmis näköjään tuo koira kun vaikka pyörä melkein kaatui päälle - osui vaan ehkä vähän - niin ei ollut moksiskaan kun kutsuin uudelleen pyörän vierelle. Sen sijaan kaukalon laitaan lauotut kiekot sai kiskomaan karkuun niin ettei mun tarvinnut edes polkea vähään aikaan. Olen kyllä sitä mieltä ettei tarvis kiskoa vaikka pyörä rullaakin perässä ehkä paremmin kuin vaikka pulkka+lapsi, Ransu ei ole niin iso ja roteva koira että olisi tehty mun+pyörän yksin vetämiseen ilman että siitä lihakset voi mennä jumiin.
Nyt on muuten Ransun ruuille oma pakastin. Huuto-ostettiin (heheh) muutaman vuoden vanha n. 100-litrainen 140cm korkea kaappipakastin, jonne ainakin tähän aikaan vuodesta meidän ihmisten pakasteet mahtui hyvin. Katsotaan sitten syksyllä marja-aikaan miten käy. Ransulla on siis nyt käytössä tuon täyskorkean kaappipakastimen ylä- ja alakaappi. Tällä hetkellä se on kohtalaisen tyhjä, mutta parin viikon päästä sinne pitäisi lastata 25-30kg lihoja. Ja tällä kertaa ne myös mahtuvat sinne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti