Onpas ollut ilta. Hyvä ettei kaiken päätteeksi saatu pahempaakin perheriitaa aikaiseksi. Mistäs muustakaan, kuin AGILITYSTA ja HARRASTAMISESTA. Ei suinkaan niin päin, että ukko olis marmattanut että kun tuo sun harrastus vie kaiken ajan ja kaiken rahan ja mieluummin oot noiden koirien kans menossa kun hänen... sen verran yhteinen juttu tämä on ettei ne erimielisyydet noin pikkuasioista synny :D Päin vastoin sen mielestä mun pitäis vaan koota itteni ja treenata ja kisata. Just joo ja kukaan ei kysyny sitten multa tai Ransulta mitään? Noh alotetaanpa alusta...
Oltiin hyvissä ajoin Kannuksessa, juoksutin molemmat koirat erikseen Kannustalon pihalla ja sitten kävin vielä Ransun kanssa kävelemässä ennen hallille menoa. Mulla oli treeniratapätkä mukanani ja suunnittelin että otan Ransun kanssa motivaatiopätkää. Muutama este ja palkka. Ekat kolme estettä (ja sen jälkeen palkka) olikin ihan jees mutta sitten se homma muuttuikin aika nopeesti jankkaamiseksi. Vaikka ei pitäis eikä ollut tarkoitus. Mutta en mä nyt viitsi palkata väärästä suorituksesta kovin montaa kertaa ja varsinkaan kun eihän se edes tule aidosti. Ransulla oli vielä ihan kiva tekemisen meininki kun aloitettiin, mutta johonkin se sitten taas katosi. Lähdin sen kans aina yhtä matkaa, mutta eipä sillä kyllä ihmeitä tehty. Pidettiin välissä taukoa ja toisella kertaa otettiin sitten muistaakseni vain kepit molemmilta puolilta vinkupallon kera. Ekalla kerralla kun oli ehditty ryssiä jo hyppyesteellä, puomin alasmenokontaktilla (ja oikeastaan koko puomi oli tosi hidas) ja putkella. Ransu pujotteli varsinkin toisella kerralla kepit tosi upeesti. Lähestyminen oli aika vauhdikas ja pujottelu samoin. Päätin että tähän on hyvä lopettaa meidän treenit tällä kertaa. Ransu itse kyllä vielä oma-aloitteisesti käväisi vähän putkessa ja vähän hyppäämässä.
Liinun kanssa kokeiltiin sitten pussia kun oli apupalkkaaja taas käytettävissä. Liinulle pahin ja kamalin osuus oli se siihen vanerirungon sisään meno, kankaan alta se meni ihan vauhdikkaasti sitten - tietysti kangas oli ilmassa. Se oli taas tyypillistä Liinua, melkein kuuli sen sanovan "apua voi ei mä en voi mennä tuonne ai eihän se ollutkaan niin kamalaa nyt äkkiä läpi täysiiii!" Meinasi viimeisellä kerralla laittaa ihan täysin liinat kiinni pussin edessä, mutta meni kuitenkin ja sitten vaihdettiin putkelle. Mietin että toivottavasti se ei nyt juokse monesti ohi kuten viimeksi kun jouduin sekä lähettämään että palkkaamaan sen itse. Ehei hyvin se meni! Liinu meni tosi kivaa vauhtia putkesta läpi ja miksei menis kun kiva riepoteltava lelu siellä odottaa. Liinu oli ihanan innokas ja se on niin huvittava kaikessa positiivisuudessaan kun se poukkoilee ympärillä ja on niin tomerana :) Se tuntuu välillä olevan kuin vieterin nokassa ja liikkuu vaan eri suuntiin loikkimalla ja poukkoilemalla. Treenien jälkeen käytiin jäähdyttelemässä ja oli jotenkin niin hauskan näköistä kun koiruudet vierekkäin kipitti edellä, Liinu häntä pystyssä ja Ransu häntä alhaalla.
Siinä sitten tuli mietettä ja puhetta tästä meidän treenaamisesta ja miten meillä nykyään menee. Tuli siinä sitten erään toisenkin suusta että meidän kannattais pitää totaalitaukoa vähän pidempään. Nyt tuli muutama viikko, mutta joku meillä on yhä edelleen pielessä. Vika on varmaan aika pitkälle mun päässä. Mä alan väsyä tähän. Silloin tällöin sujuu, usein ei. Milloin on kummallakin "huono päivä". Mun on vaikea motivoida itseäni tsemppaamaan ja tekemään kunnolla kun mua turhauttaa koiran puutteet. Siinä se ydinkysymys taitaa ollakin. Näen Ransussa vain enimmäkseen puutteita ja niitä on liikaa. Tietynlaiset luovutusfiilikset "laitan agikengät naulaan ja siinä saavat olla" varmaan kuuluu lajiin mutta mua alkaa väsyttää ja kyllästyttää se kun ei vaan luista. Oon yrittänyt hyväksyä Ransun piirteitä mutta kun ne hallitsee tätä hommaa aika lailla. Mun on tosi vaikea koittaa motivoida koiraa ja ohjata koiraa jolle agility tuntuu olevan tätä nykyä pientä pakkopullaa heti jos tulee jotain virheitä tehtyä ja joudutaan ottamaan uudestaan. En tiedä onko meillä suhde Ransun kanssa muutenkin vähän pois tolaltaan, ainakin musta tuntuu etten aivan ole siihen tyytyväinen arjessa muutenkaan.
Kotona sitten aloin puhua asiasta Antille ja siinähän kävi sitten taas kerran niin että mä saan alkaa kuulla syyttelyä siitä mitä kaikkea pikkuasioita teen väärin ja että mun pitää vaan tsempata ja vääntää jotain ruuvia päässäni. Joo, helppoo! Mulla on kuulemma liian kovat vaatimukset koiran suhteen, vaikka minusta aika kova vaatimus on se että mulle sanotaan että sulla on kaks päivää aikaa koota ittes ja olla hyvällä tsempillä Janitan koulutusviikonlopussa. Arvasin että turha sitä on tuolle puhua ja saada sieltä suunnalta ymmärrystä kun ei tuo ymmärrä ohjaajan pääkopan sisäisistä asioista mitään. Kun se on kuulemma kanssa yhtä lailla harrastamista ja ymmärtää miten mä asiat tunnen ja koen jos osaa kertoa mulle kentän laidalta mitä virheitä teen! Just joo salli mun nauraa. Mä sanoin että kun kerran tuntuu olevan niin helppo homma tuo oman itsensä kokoaminen ja parhaansa tekeminen niin siitä vaan. Katsotaan miten helposti se sujuukaan.
Meidän välillä - siis Ransun ja mun - hingertää nyt joku. Se vaivaa muuallakin kuin pelkästään agilitykentällä. Ransu on aivan liian epäluuloinen kaikkea kohtaan, kaikkeen pitää reagoida ja se näkyy tarttuvan Liinuunkin. Annan paljolti sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja katson sitä läpi sormien. En jaksa itse olla koko ajan yhtä lailla terävänä ja haukkana sanomassa EItä tai lopeta kun se katsoo tarpeelliseksi murista tai pöhistä kaiken maailman ulkoa kuuluville äänille ja ihmisille. Se ei tunnu luottavan yhtään siihen että mulla on minkäänlaista arvostelukykyä ja homma hanskassa. Ihmiset tuntuu olevan uhka, niille pitää murista niin hihnassa kuin irti, haukahtaakin pitää ja irrallaan ollessa ainakin yrittää luokse ryntäämistä. Hyvä ja tuore esimerkki anoppilan pihasta kun siellä oli joku vieras käymässä ja Ransu yritti aloittaa metakan sille. Komensin Ransun hiljaiseksi, ja puhuttelun jälkeen se lopettikin. Yritti kyllä kiertää asuntovaunun toiselta puolelta muka haistelemaan ja sitten nostaa äläkän. Auta armias miten se oli täpinöissä että jostain pitää nyt saada joku jolle rähjätä että saa tilanteen purettua kun onnistuin saamaan sen reaktiot minimiin sen pihalla olleen vieraan suhteen. Kukaan ei kuitenkaan sattunut pyörätielle juuri silloin. Tuollainen se tätä nykyä on, en mä voi siihen luottaa yhtään ettei se hakis koko ajan jotain haukkumisen kohdetta jonka luokse lähteä. Hihnassa voin luottaa ettei se sinne lähde kun sen voi konkreettisesti estää sillä hihnalla, ja varmasti olen siksi rennompi, mutta sen täytyy silti murista ja pöhistä. Se on toki helppo jättää huomiotta koska kun juurikaan ei ole vaaraa siitä että sivullinen saisi kuulla kunniansa ympärillä metelöivältä koiralta. Treeneistä kotiin tullessa ja koirat autosta päästäessäni joku naapuri alkoi jutella että on söpöjä koiria kaksin kappalein jne. Ihan ystävällisesti ja minä vastailin ystävällisesti takaisin. Ransu katsoi aiheelliseksi murista sille naiselle. Joo-o.
Siksikin oon ajatellut että jotenkin meidän suhdetta pitäisi saada parannettua ja luottamusta muuallakin kuin siellä kentällä ja treeneissä. Ei Ransu nyt niin tyhmä ole ettei vaistoais etten luota siihen ja se tasan tietää milloin sillä on mahdollisuus yrittää jotain typerää. Ärsyttää myös se että se tartuttaa tuota käytöstään Liinuun ihan tahtomattaan. Agilityssa nyppii kanssa joku. Se ei vain suju. En tiedä pitäiskö mun motivoida ja villitä tuota ennen suoritusta vai ei. En tiedä miten tekisin missäkin tilanteessa. Mulla on pää ihan sekaisin vaikka se on ihan tyhjä. Oon umpikujassa. Kun ei oikein tiedä missä vika niin ei tiedä mitä pitäis tehdä toisin. Ja en tiedä onko edes hyvä ja tarpeellista yrittää tehdä jotain. Jos antais vaan ajan kulua ja antais agijuttujen olla jonkin aikaa? Antti hakee syitä sellaisista pikkujutuista kuten se että lähdenkö sen kanssa yhtä matkaa radalle ja saattelenko esteille. Vastaus niihin on sekä kyllä että ei. Teen milloin mitenkin. Mutta juuri tuo esteille saatteleminen on yks asia jota en haluais tehdä ja joka mua turhauttaa. Näen vaan päiväunia koirasta joka olis itsenäisempi suorittamaan esteitä ilman että mun tarvii miettiä jokaista askeltani että olenko nyt liian jotain että tuo loikkaa kontaktin/menee väärään keppiväliin/ottaa turhan kiellon putkelta jne.
Sitten toinen asia mikä mua turhauttaa on se että kun me tehdään virheitä ja mennään hitaasti siksi koska Ransu ei osaa esteitä. Antin mielestä Ransu osaa esteet. Se osaa vaikkapa puomin. Mä heitin kysymyksen ilmaan että mitä esim. Leinosen Janita sanois melko varmasti kun siltä kysyis milloin koira osaa puomin? Sanoin että annan puolet pikkusormesta pantiksi siitä että vastaus on jotain sen suuntainen että "koira osaa suorittaa puomin itsenäisesti riippumatta siitä mitä ohjaaja tekee tai missä sijaitsee." Sen määritelmän mukaan Ransu ei osaa puomia. Eikä montaa muutakaan estettä, koska se ei osaa niitä itsenäisesti. Kaiken lisäksi esim. puomi on kaukana varmasta ja virheettömästä esteestä. Se pujottelee kepit hitaasti. Syy on se että mä olen opettanut em. esteet niin tai en ole opettanut niitä oikein mitenkään. Siitä päästiin siihen keskusteluun että sanoin että mä oon sikäli luovutuskannalla Ransun kanssa että mä en yksinkertaisesti viitsi enkä jaksa enkä halua opettaa yhtä ja samaa estettä joka toinen vuosi yhä uudelleen ja uudelleen ja kenties vähän eri tavalla. Kun mun mielestä agilityssa se ainoa muuttumaton on ne esteet ja niiden suorittaminen. Kaikkien koirien on tarkoitus mennä hyppyriman yli ja renkaan läpi ja putken läpi tai suorittaa puomi jne. Mutta se miten ne esteet opettaa koiralle, tapoja on monia ja ne johtaa jo itsessään erilaisiin lopputuloksiin puhumattakaan ohjaajan taidoista ja koiran ominaisuuksista. Siksi mä ajattelen niin että ensin pitäisi osata esteet, että voisi opetella miten eri tavoilla niille esteille milloinkin kannattaa koiraa ohjata. Ohjaustavat ja -valinnat muuttuu ajankin kanssa mutta myös ratojen mukaan. Niiden opettelussa ja päivittämisessä ja uudelleen ajattelussa on mun mielestä järkeä ja se mua kiinnostaa itseänikin, mutta ei se että mä joutuisin opettamaan aina vaan uudelleen ja uudelleen jonkun esteen joka on joskus opeteltu päin persettä. Piste. Tästä päästään vihdoin siihen pointtiin, että en aio opettaa Ransulle muuta tapaa suorittaa puomi vaikka se olisi kenen tahansa mielestä nykyisellään ihan syvältä ja virhemagneetti. En aio enkä edes osaa opettaa sille kepeistä tuon nopeampia (ilman vinkupallon kaltaista jatkuvaa kiihdykettä) koska sekä puomin että keppien kanssa ne virheet on joskus annettu tapahtua ja oppia tavaksi koska silloin ei ollut parempaa tietoa eikä taitoa. Niitä virheitä yritetään nyt sitten korjata Liinun kanssa, kun sen kanssa tehdään vielä sitä perustyötä ja ollaan siinä vieläpä ihan alkumetreillä.
Vähän ohi aiheen mutta tulinpa taas muistuttaneeksi siitä armasta puoliskoani että miksei minua toko kiinnosta. Siksikin, kun se on pilkuntarkkaa simputusta jossa on vain yksi ainoa tapa suorittaa joku liike. Tapoja opettaa se liike on vaikka kuinka paljon, mutta sitten se liike kaikessa hienoudessaan pitää suorittaa tietyllä tavalla. Mutta kun ongelma on se että ensin niitä liikkeitä vissiin opetellaan etuperin ja takaperin ja vaikka miten paloiteltuna ja osista yhdistellen ja sitten niistä liikkeistä yritetään saada kokonaisuus. Yksi asia saadaan toimimaan mutta sitten kusee joku muu juttu. Se (kisa)suoritus perustuu niihin liikkeisiin, ja kun niiden pitäis olla se kaiken perusta niin en jaksais sitä että kun olen jo kerran opettanut vaikkapa perusasennon, niin se ei sitten kohta enää tunnukaan olevan koiralla muistissa ja kun on saatu ne kaukokäskyt haltuun niin perusasentoon se koira ei osaa enää tulla oikeaan paikkaan. Hei haloo ei mulla riitä into ja sinnikkyys siihen että mä opetan niitä samoja PERUSASIOITA yhä uudelleen ja uudelleen ja kenties kokeilen eri tapoja. Ei hyvä huokaus. Siksi mulla ei riitä into agilityssäkään siihen että mun pitää tapella koko ajan niiden perusasioiden eli esteiden kanssa. Kun niitä ei koira osaa suorittaa toivotulla tavalla niin se ongelma tulee koko ajan uudelleen ja uudelleen vastaan. En ole kuullut vielä yhdestäkään toko-koirakosta, jonka koira ja ohjaaja olis niin taitavia, että kun on kerran opettanut asian X että se X sitten sujuu joka ikinen kerta missä tahansa pilkulleen kympin arvoisesti. Agilityssa noita esteitä on huomattavasti vähemmän kuin tokossa liikkeitä alo-evl matkalla joten ei luulisi (niinhän sitä luulisi) olevan niin vaikeaa osata muutama erilainen este itsessään toivotulla tavalla.
Tästä minä siis löysin itseni paasaamasta muutama tunti sitten kun pohdin miksei meillä kulje. Olen varmaan vähän stereotyyppinenkin tuon tokon suhteen mutta noin minä siitä ajattelen. Nyt joku ajattelee että no mitäs valitat jos koira menee hitaasti tai huonosti jos et ole itse valmis opettamaan sitä. Ainahan siitä koirasta, toivottavasti maailmanmestarikoirastakin, löytää niitä puutteitakin. Minulle vaan on viime aikoina tuntuneet olevan ylivoimaisia puutteita nuo monta kertaa mainitut irtoamattomuus, epä-itsenäisyys ja ei-estehakuisuus. Ne on mun mielestä niitä perusominaisuuksia joita agilitykoiralla pitäis olla ettei se homma olis tällaista pelleilyä kuin meillä välillä on; että ohjaajan pitäis juosta koiran kanssa kilpaa radalla ja sohia joka väliin että mene tekemään tuonne ja näinjanoin. Mitä enemmän sitä pohtii, sitä enemmän olen rehellisesti sanottuna kateellinen niistä koirista jotka siellä radalla työskentelee itsenäisemmin. Kaikesta ei toivottavasti voi syyttää yksistään minun huonoa alkuopetusta, vaan kyllä varmasti jotain ominaisuuksia pitää olla lähtöisin koirastakin, eikä kaikki voi olla opetettavissa vaikka lähtötilanne olis mikä. Saatan olla (taas) väärässäkin. Juuri se epätyytyväisyys koiran ominaisuuksiin ja toisaalta omaan osaamattomuuteen on varmaankin kaiken tämän turhautuneen purkautumisen ja surkeiden kisatulosten takana.
Tällä hetkellä tuo tekeminen tuntuu vähän väkisin vääntämiseltä (vähän on kyllä aika ajoin lievä ilmaisu) ja pakkopullalta ja musta näyttää ettei Ransullakaan ole kivaa. Maanantainahan sen kuulen mutta veikkaanpa että kaikkea en voi laittaa sen piikkiin että Ransu on (toivottavasti ei) jumissa. Taitaa taas ohjaajan korvien välissä olla paranneltavaa, joten oliskohan agility-sairasloman paikka? Ja vaikka pitäisinkin Ransun kanssa taukoa, kesä-heinäkuussa voisin malttaa pysyä kisoista poissa ja kokeilla muutakin kuin agilitya, niin miten sitten Liinun kanssa? Toki siihen kasaantuu odotuksia, mutta toisaalta mä olen vielä sen suhteen paljon luottavaisempi. Köh köh en ole ehtinyt sitä vielä pilata... ei vaan, mulla on vielä MAHDOLLISUUS tehdä sen kanssa asioita paremmin ja saada siitä erilainen agilitykoira itselleni kuin Ransusta. Jos Liinun kanssa vaikka aloittaisi siitä että tekisi perustyön kunnolla, miettisi jokaisen esteen kanssa sen että miten sen haluaa menevän ko. esteen ja ottaisi virheistä ja kokemuksista opiksi niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen vaatimus olisi että se osaisi ne esteet...
Kesäksi meillä on kuitenkin suunnitteilla paljon muutakin kuin pelkkää agilitya; paimennusta (rahatilanne voi tähän vaikuttaa...), BH-treenejä (toivottavasti nousee pystyyn), jälki-juttuja (toivottavasti, on vielä ihan auki päästäänkö ryhmään) ja Liinun kanssa arkitokoilua. Ja meneehän sitä vapaa-aikaa omilta koirilta pois siinäkin kun vetää muille kurssia. Puhumattakaan että välillä pitää tuulettua metsäpoluilla ja pyörän selässä ja soramontussa uiden. Mun tapoihin ei ole kuulunut ravata joka ilta jossakin treeneissä, yritetään pitää sama linja nytkin mutta näyttää kyllä siltä että jomman kumman koiran kanssa - tai ainakin itseni - tulen kyllä olemaan harva se ilta kentällä... Miten olis jos vaikka ilmoittautuisi rally-tokoon Ransun kanssa?! Sitä tavan tokoilua en ainakaan aloita. Joku roti sentään vaikka miten olisi agility katkolla ja lajit vähissä, niin epätoivoinen en ole ;) En tarkoita sitten mitenkään ilkeästi enkä pahalla niitä kohtaan jotka tokoa harrastaa koirinensa, päinvastoin: se on laji jossa menestyviä arvostan juuri siksi koska itseltä ei löydy niin paljoa intoa siihen. Erona siihen että agilityssa menestyviä arvostan koska tiedän miten helpolta se touhu näyttää mutta miten vaikeaa se oikeasti on.
Jos nyt menen nukkumaan, niin heräänhän aamulla pirteänä ja osaanhan ajatella selkeämmin mitä lähitulevaisuus voisi tuoda tullessaan???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti