Viikonloppu kului koiramaisissa merkeissä Janita Leinosen agilitykoulutuksessa Turussa tutulla Hitti-areenalla. Lähdin sinne vähän sekavin tuntein, koska takana oli epäonnistuneilta tuntuneet treenit keskiviikkona, huonosti menneet kisat ja huonosti mennyt Stensin koulutus ja mitähän vielä. Kaiken kaikkiaan aika negatiiviset fiilikset, sen voi kyllä huomata edellisestä postauksestakin. Tällä hetkellä pää on taas sen verran lähempänä pilviä, että se tuntuu hieman liioittelulta. No varmaan olikin, mutta kun mä olen tällainen; yhtenä hetkenä ihan maassa - seuraavana onnen kukkuloilla. Yksi onnistunut viikonloppu ja tuntuu kuin kuittaisin kuukauden epäonnistumiset ja märehtimiset siitä mitä teen väärin.
Yksi hyvä rohkaisu tuli Liinun kasvattajalta Riikalta, kun hän sanoi että sellaista se vain on, että välillä menee paremmin ja sitten tulee kuin väistämättä se alamäki. Sen yritän pitää mielessä, että aina sitä syytä ei kannata alkaa lähteä hakemaan ja muuttamaan mitään, kun sattuu sitä paremmissakin piireissä ettei aina luista. Tämä mielessäni sitten yritin asennoitua Janitan koulutukseen, vaikka epäilin että tekeekö koko koulutus meille edes hyvää kun se kuitenkin on joku älyttömän vaikea rata jota mä en osaa ohjata ja joudutaan ottamaan toistoja -> Ransun motivaatio laskee. Siinä mielessä olin oikeassa että rata oli tarpeeksi haastava ja ilman uusintoja ei selvitty, mutta kun mentiin tarpeeksi lyhyissä pätkissä hyvin ohjaten niin Ransullakin pysyi mielenkiinto. Loppujen lopuksi siitä parinkymmenen minuutin pätkästä aika pienen osan tein Ransun kanssa, koska keskityin kuivaharjoitteluun että sitten yhdessä sujuisi oikein. Nimittäin kun Ransu kyllä osaa tehdä enemmän kuin ikinä arvaankaan kun minä vaan osaan sitä viedä.
Lauantain radalla yllätyin ensinnä siitä miten sain Ransun irtoamaan. Otin lähdössä ennakkoa toisen ja kolmannen esteen puoliväliin ja Ransu lähti hyvällä vauhdilla ja irtosi sivusuunnassa, mitä luonnollisesti epäilin etukäteen. Tässä vaiheessa voi jo kysyä että mikä olikaan se meidän ongelma? Janita sanoi meille lopuksi että sun pitää luottaa siihen koiraan enemmän. Ei mun tarvi kuulemma jäädä varmistamaan jollekin hypylle että hyppääkö se varmasti. Ransukin tekee innokkaasti kun osoitan että luotan siihen ja samalla kun en jää turhia odottelemaan niin mun on helpompi olla ajoissa. Aina välillä rataantutustuessa teki mieli sanoa että "ei tuo toimi meillä kun mun koira ei sitä ja tätä..." Vaan kun se toimii. Jotkut asiat vaan on niin. Ransu yllätti mut muutaman kerran sekä irtoamalla että hakemalla esteitä yli mun odotusten. Välillä mulla oli sekaisin saksalaiset ja ties mitkä mutta vitsit kun tuota koiraa on helppo ohjata. Se tulee tarpeen mukaan kelpo vauhtia, kaikki on minusta kiinni. Kyllä sillä siihen omasta puolestaan edellytykset on.
Radoilla oli tietysti kaikenlaista hyppykikkailua mutta siitähän me tykätään. Ransu kääntyykin hyvin kun vaan osaan ohjata. Saatiin kehuja meidän hyvistä niistoista ja se onkin yks tapa millä saan Ransun tulemaan tiukasti. Ransu kääntyy oikealle kuulemma vähän paremmin kuin vasemmalle, eli onkos se nyt sitten niinkun oikeakätinen koira? ;) Mä haen liikaa itse esteitä, ja ajattelen että missä seuraava este. Pitäis ajatella ennemminkin minne pitää itse suunnata että koira menee esteelle - mikä on se koiran linja. Janita sanoi mulle useampaankin kertaan että ette te voi kumpikin sinne esteelle mennä, eihän Ransu yksinkertaisesti mahdu sinne jos sinä tunget sinne kans! Ja siinä se yksi pointti tulikin, että koiralle pitää antaa tilaa. Tehtiin sunnuntaina heti alkajaisiksi poispäinkääntöä kun minä ohjasin Ransua liian lähellä estettä ja vieläpä ihan väärään suuntaan kun muka ajattelin sillä lailla kääntäväni koiraa ja että sillä olis joku yliluonnollinen kyky taipua tilassa jossa se on mahdotonta. Eli kauemmas esteestä tekemään ja ohjataan kuono oikeaan suuntaan niin kroppa tulee sitten perässä. Kappas vaan, onnistui! Samoin sunnuntaina kävi aika selväksi (ellei se jo tähän mennessä ollut) että hyvän valssin tekeminen on oikeasti todella vaikeaa. Mutta kun onnistuu ajoituksessa, katsoo koiraan eikä vahtaa esteitä, liikkuu, muistaa tarpeeksi mutta ei liikaa askeleita oikeisiin suuntiin, rintamasuunnan ja kädet niin on jo jäljillä. Eipä ole paljonkaan vaadittu.
Kumpanakaan päivänä ei ehditty rataa loppuun asti saati yrittämään nollaa, mutta minä olisin voinut hioa vaikka ensimmäistä seitsemää estettä jos kehittyminen ja uuden oppiminen sitä olis vaatinut. Kuten Janita sanoi, miksi vältellä jotain asiaa 6 vuotta kun voisi opetella sen kerralla kuntoon. Niinpä niin ja tarkoitti tietysti meidän puomia ja alasmenokontaktia. Kovasti olin viime postauksessa (ja olen kyllä vähän edelleen, ei sitä liian helpolla pidä antaa periksi...) sitä mieltä etten halua/viitsi opettaa joka toinen vuosi kontaktiesteitä uudelleen. Mutta ehkä nyt on taivuttava, ei vain siksi että Janita niin sanoi tai ainakin vihjasi, vaan koska myös itse olen tullut siihen tulokseen että radat on suunniteltu pysäytyskontakteja silmällä pitäen. Niin että ohjaajalla on mahdollisuus irrota puomilta sivulle tai eteen ja koira odottaa kontaktilla. Sitä en tiedä miten helppoa tai vaikeaa tulee olemaan Ransulle se että se joutuu pysähtymään kontaktille ja alkaako se kipittää alasmenon. Kisataukoa on Kokkolan jälkeen tiedossa joten ehkä sillä aikaa aletaan opetella uudelleen puomin alasmeno. Samalla tyylillä, jolla aion sen opettaa Liinullekin.
Siitä onkin hyvä aasinsilta Liinuun, kun olen miettinyt miten sille kontaktit opetan. Eihän sitä hyviä ideoitaan kaikelle kansalle voi paljastaa ;) Mutta alkaa vähitellen selkiytyä miten opetan puomin ja A:n. Keinua vielä mietin, sen suhteen olen kahden vaiheilla. Mutta onhan tässä aikaa miettiäkin, keinua ei opetella vielä pitkään aikaan, ensimmäisenä otetaan työn alle A ja oikeastaan puomi on jo - tosin ei itse esteellä.
Paljon jäi käteen koulutusviikonlopusta. Ransu oli aivan huipsa poitsu ja olen meistä ylpeä. Saa olla kyllä meidän lähtötilanteeseen nähden todella tyytyväinen. Laskin että meillä on ollut vuoden sisällä kokonaista 9 kertaa ohjatut treenit. Loppuaika pakerretaan yksin, siinä on kylläkin puolensa. Täytyyhän niitä asioita ehtiä opettelemaan ilman että joku syytää joka viikko jotain uutta niskaan, ja mä en edelleenkään halua treenata monta kertaa viikossa, siinä ei vaan kerta kaikkiaan tunnu olevan mitään järkeä. Välillä tuntuu että olishan se kiva kun viikkotreenit olis tätä tasoa, mutta sen lisäksi ettei mulla olis siihen varaa, mä olen oikeastaan myös nykytilanteeseen tyytyväinen kun ei me kyllä hävitty sellaisille jotka käy ohjatuissa treeneissä ja huippujen opissa useammin. Täytyy vaan ottaa opikseen niistä kerroista kun pääsee huippujen ohjaukseen ja tehdä sitten se työ omalla ajalla. Meidän viikonlopun yöpymispaikka oli jälleen kerran kiva Jokirannan tila ja Janita oli mainio kun väänsi mullekin asioita rautalangasta mutta tunnelma muuten oli viikonlopun sään tavoin paikoin vilpoinen.
Oltiin lähellä puolta yötä kotona - hyvinkin säädylliseen aikaan siis kun ottaa huomioon että joskus nämä koiraharrastusreissut on venyneet pikkutunneilla kotiutumiseen. Tänä aamuna maittoi verryttelylenkki runsaan autossa istumisen jälkeen. Auton mittariin kertyi perjantain ja sunnuntain välillä 1150km. Aamupäivällä haettiin myös kissat hoidosta Kannuksen maaseutuopiston hoitolasta. Siellä on kivat ja valoisat tilat, joten varattiin uusi hoitolajakso paimennusleirin ajaksi. Meidän kisut on kokeneita reissaajia ja yöpyjiä myös :)
Iltapäivällä tuli Minna hieromaan Ransun. Kuntokuurista oli ollut selvästi hyötyä, koska koko koirasta löytyi vain pari pienen pientä jumia, mikä nyt ei ole ihme viikonlopun jäljiltä ja kun on joutunut matkustamaan autossa niin paljon. Ransu oli siis hyvässä kunnossa ja se on venytellyt viime aikoina runsaasti ja liikkunut normaalisti. Minna antoi ohjeita liikuttamiseen, jolla lihakset saa pysymään yhtä hyvässä kunnossa tai parantamaan niitä. Siinä sivussa tulee aina juteltua muutenkin erilaisista lihaksiston ongelmista ja miten ne ilmenee ja oireilee ja muuttaa koiran käyttäytymistä. Minnan mielestä suurin osa koiranomistajista on sokeita koiransa kivulle ja jumiutumiselle. Olen samaa mieltä, en minäkään huomaa yleensä Ransusta että onko se missä kunnossa. Paitsi nyt edellisellä kerralla, kun Ransu meni radalla ja treeneissä kuin etana eikä hypännyt normaalisti ja mielellään. Vapaana siitäkään ei huomannut mitään, mutta se nyt ei yllätä koska miksi koira vapaana ollessaan liikkuisi niin että sille aiheutuu kipua tai epämukava olo? Sitten kun minä "pakotan" sen kanssani agilityradalle, ja se joutuu menemään siellä, sen vauhti hidastuu ja se hyppää eri tavalla kuin normaalisti. Ja sen kyllä huomasi videolta. Nyt vaan vähän jänskätti että entä jos tuo talvipyöräily ei kuitenkaan ole ollut hyväksi ja olisi pitänyt odotella lämpimämpiä kelejä ja jos Ransu ei olekaan kuntoutunut, mutta eipä viikonloppukaan antanut sellaisia viitteitä koska Ransu meni radalla innoissaan ja seuraavista kuvista voi päätellä että vaikka rimat oli 60cm niin ei ne tainneet tiukkaa tehdä ;)
Vauhdilla eteenpäin :)
Hyppäämistä Ransun malliin... mitä sitä turhaan voimia säästelemään kun voi mennä korkealta ja kovaa.
Viikonloppuna mulla oli Ransun kanssa kaikkea muuta kuin epätoivoinen olo. Niin se vain on että oman pään sisällä ne ongelmat syntyy, elää ja katoaa. Koirassa ne ongelmat on silloin kun sillä ei ole kropassaan kaikki kunnossa ja kun sattuu huono päivä eikä se innostu. Sen sijaan että olisin miettinyt sitä mitä puutteita siinä on, totesin että se onkin oikeastaan aika hemmetin hyvä koira, kun minä teen sille helpoksi ja mahdolliseksi mennä. Ja ne puutteet mitä sillä kuvittelen olevan; niitä ei aina ole ja se voi myös irrota ja se osaa hakea joskus esteitä joita itse epäilen. Ennen kaikkea, se on hallussa ja vauhtia löytyy jos minä pysyn mukana. Multa vaan ei meinaa sujua se kisamittaisen radan pituinen pätkä hyvää ohjausta. Ennemmin tuli sellainen olo kun harjoittelin Liinun kanssa putkeen menoa, että vitsit, tästä on pitkä matka sinne minne Ransun kanssa on vajaan 2 agivuoden aikana päästy. Mutta sitten kun siellä ollaan, niin saatan olla oikeasti pulassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti