Tämän päivän ohjelmassa: suojuoksua. Siis Ransulla se muistuttikin kevyttä liikkumista. Emännällä se muistutti enempi löntystelyä puuskutuksen säestämänä. Ransu ei voi kyllä kiistää etteikö sekin olis tunnin jälkeen ollut jo kieli aika pitkällä. Lähdettiin nevalle kävelemään, kun oli niin mielettömän hieno ilma ja teki mieli kunnon lenkkiä. Lenkin pituus ei päätä huimaa, appiukko arveli lenkin pituudeksi nelisen kilometriä kun kiertää Pappissaarta ympäröivän nevan ympäri. Mutta aikaa meni jotakuinkin 1h 20min, se kertoo että matka ei taittunut ihan yhtä kevyesti kuin maantietä pitkin.
Ransu oli mielissään. Olin minäkin, kun tiesin että tässä se kunto kohoaa ja isänpäivää varten testileivottu (ja syöty) kakku sulaa. Se viiletteli välillä monen kymmenen metrin päässä minusta, kevyenä kuin höyhen ja minä tunnuin uppoavan jokaiseen onnettomaan kosteikkoon mikä eteen tuli. Välillä oli ihan todella upottavaa mättäikköä tai mitä lie, Ransu senkun hyppelehti eteenpäin, minä hikihatussa koitin taapertaa perässä vaikka joka askel upposi liian syvälle. Appiukko vannotti että pitää sitten kävellä nevan laitoja, keskempänä on niin pehmeää että sinne kun menee niin sinne sitä voi jäädäkin. Olen mä pitänyt sen varan että aina kun lähden jollekin suolle/nevalle lenkkeilemään niin kerron kyllä Antille tasan tarkkaan missä olen ja että on ihan oikeasti sitten valmiina tulemaan auttamaan jos olen niin hölmö että kävelen jonnekin kosteikkoon ja juutun kiinni tai muuta sattuu.
Eilenkin nimittäin käytiin tunnin suolenkillä, tosin eri suunnalla Muttilatupohjaa pitkin, ja sitten on vielä sen toisen metsäautotien varressa oleva neva jossa ollaan käyty. Eli jos me ollaan lähdetty lenkille, niin on aika monta vaihtoehtoa missä voidaan olla jos lasketaan mukaan myös pururata ja muut meidän vakiolenkkeilypaikat. Joten jos meitä ei joskus kuulu takaisin, niin on aika vaikea arvata mistä lähteä etsimään jos en ole mitään ilmoittanut suunnasta.
Tuo on kyllä tosi hyvää kuntoilua meille molemmille, kestävyys paranee ja se suoilma on jotenkin sellainen raikas vaikka äkkiä ajattelis että siellähän on ihan ummehtunutta... Tänään en yhtään edes muistanut pelätä että vastaan tulis joku metsäneläin, vaikka hirven tuoreita jälkiä nähtiinkin. Jännä miten erilaiselta mutta kuitenkin samanlaiselta ne maisemat näyttää nyt kuin toivon mukaan parin kuukauden päästä kun on paksusti lunta ja pääsee hiihtämään ja Ransu pomppimaan lumeen! Huomenna taidetaan tehdä ehkä syksyn viimeinen pidempi pyörälenkki, vaihteeksi sitten sellaista, nyt on pompittu tarpeeksi niin juostaanpa sitten teitä pitkin välillä.
Reilun viikon päästä alkaa talvihallikausi ja agilityn sisätreenit. Sitä ennen on vielä vuoden viimeiset kisat. Jutustelin eteläsuomalaisten schapeihmisten kanssa, kun olivat olleet Oreniuksen agikoulutuksessa ja olleet tyytyväisiä, että määki tahon! Innostuin jo asiasta sen verran, että täytyy varmaan oikeasti lähteä porukkaan mukaan jos ottavat lisää koulutusta häneltä, katsoa ainakin mitä sieltä jäisi käteen, Elinan koulutuksetkin on olleet niin hyviä. Täällä päin kun tuntuu että sen kerran kun tänne joku parempi kouluttaja eksyis vetämään agikoulutusta niin homma ei nouse edes pystyyn kun ei ole osallistujia? Noh, eihän sitä tarvi ymmärtää hyvän päälle mitään, pidetään vaan tämä pohjoisen agilityn taso sitten tällaisena, antaa niiden muiden nauttia huippujen koulutuksesta, vai?! Voi kun oliskin tietämätön siitä tosiasiasta, että jossain nautitaan ohjatuista treeneistä ja hyvistä kouluttajista, vaan kun ei ole. Ehkä mä kärjistän, ehkä olen turhautunut, ehkä mun pitäis nyt olla hiljaa ja mennä nukkumaan?
Otsikko on muuten alku Heli Laaksosen runosta "Sil ko lähte uut alkku kohre". Olisko kukaan keksinyt osuvampaa otsikkoa tälle postaukselle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti