Kotikisoissa hyllyteltiin

Viime viikonloppuna kisattiin taas kotikisoissa Kokkolassa. Otettiin 3 agilityrataa lauantaina. Niinhän siinä kävi, että joka radalta otettiin hylkäys ja se ei tainnut jäädä yhdelläkään radalla ainoaksi virheeksi... Hyviä ratoja mielestäni kuitenkin tavallaan kaikki, varsinkin ensimmäinen (A-rata)!

Ransulla oli hieno into ja tsemppi päällä kun tultiin kisapaikalle, se on lopettanut sen turhan vöyhäämisen kotona, kyllä se sielläkin intoilee ja juoksee edestakaisin ja hyppii tasajalkaa, mutta aina ne lähtötilanteet ei ole samanlaista touhotusta kuin aiemmin. Sen sijaan kyllä sitten itse kisapaikalle tullessa temperamentti muuttuu, vaikka kyllä se siis kotonakin riehaantuu heti kun huomaa että hei nyt pakataan treenikamoja! Ransu on kyllä kaikessa siinä intoudessaan niin liikuttava: se pitää kontaktia tarkasti ja kyselee mitä-tehdään-joko-tehdään-joko-mennään. Se pomppii innoissaan ja koko koira heiluu. Tässäkin se on muuttunut syksyn aikana taas parempaan suuntaan, kisaintoa ja treeni-intoa on paremmin kuin moneen kuukauteen. Se näkyy kyllä vauhdissa radallakin.

Eka radalle lähtiessä jo päätin että nyt en sitten käskyttele siellä lähdössä, että kunhan jää sinne ja pysyy riman takana niin hyvä. Olkoon sitten missä ja miten päin tahansa. Ransu hiippailikin aika paljon perään, ja lähti hyvällä vauhdilla liikkeelle. Kisoissa oli tuomarina Ritva Herrala ja oli tehnyt kyllä kaikille luokille ne radat joita näin, aika mielenkiintoisia ja kivoja. Niissä oli ovelat ansapaikat, sellaisia joita ei välttämättä tullut ajatelleeksikaan tai huomannut jos ei tarkistanut mitä koira näkee esim. tullessaan putkesta tai miten aikaisin voi lukita seuraavan esteen (maalisuorat jotka ei ollutkaan suoria aina). Ja kun samoja esteitä mentiin kahteen kertaan, jollekin koiralle voi jäädä muistiin se mihin mentiin viimeksi. Putkissa oli paljon "peräreikään" viemisiä, taisi kakkoset ainakin hyllyttää aika paljon näissä.

Kuten myös me eka radalla, kun en raaskinut valssata keppien jälkeen. Ransu oli jo ottanut puomin alasmenokontaktilta selkeän virheen (kas vain, kun juuri meidän kontaktivirheestä sattuikin tulemaan virhe...) niin ajattelin että kun kepit oli niin tosi hyvät, että en alkuperäisen suunnitelman mukaan valssaa lopussa vaan annan sen pitää hyvän vauhdin loppuun asti. Se kostautui sitten siten että 5 sijaan otettiin sitten hyl. Loppurata meni hyvin, Ransu ehti kysellä ennen putkia että mihin mihin kumpaan päähän, mutta se johtuu siitä että olin itse epävarma siitä millaisen ohjauksen Ransu osaisi lukea vääriin päihin ohjaamisesta. Tämä on niitä harvoja ohjausjuttuja, joista en jostain syystä ole päättänyt että miten ne ohjaan. Siis että tapa olisi aina johdonmukaisesti sama ja selkeä ja Ransulle mahdollisimman yksiselitteinen lukea. Joskus ohjasin niitä vastakädellä, sitten mulle joku erehtyi sanomaan että koiran pitäisi mennä tuolla lailla just sinne toiseen päähän kuin mitä tarkoitan koska se on sylkkäriohjaus jonka pitää kääntää koiraa tiettyyn suuntaan. Nyt niitä ei olekaan tarvinnut aikoihin tehdä joten ei ole tullut sitten tehtyä niitä ohjauksiakaan.

Videokamerasta hidastuksella laskin, että meidän suoritusaika oli jotain 38-39s tienoilla, ihanneajan ollessa 47s ja radan pituus vajaa 160m. Eli etenemä oli n. 4,2m/s mikä on varmaan parhaita nopeuksia mitä Ransu on radoilla tehnyt. Ihan kivaa parannusta kun talvella oli sellaista 2,6m/s mutta taidettiinkin olla jumissa silloin ja muutenkin vähän eri meno. Nyt pystyi sen etenemänkin laskemaan kun hyllystä huolimatta se ei vaikuttanut mun ohjaamiseen eikä suoritukseen koska me vain jatkettiin eteenpäin. Ransu oli maalissa ihan täpinöissä ja innoissaan, kun sai taas huippupalkkaa. Kuinkahan kauan tuo saa sen niin villiksi... Tosin seuraavaksi ajattelin että voisi kokeilla kissan purkkiruokaa palkkana? Ylipäänsä joka radalla meillä oli hyvä fiilis maalissa ja pystyin kehumaan Ransua täydestä sydämestä kun se oli mennyt niin hyvin.

Toka rata oli ehkä sikäli huonoin, että Ransulla tuntui olevan jotain keskittymisvaikeuksia ja se ei muka osannut eteenmenoa. Lähtöön se ei olis jäänyt millään, vähän keskusteltiin siitä että tuletko sinä nyt siihen mihin minä määrään, ja silti Ransu lähti perään hipsuttelemaan. Ihan pokkana. Antti sitten huusi katsomosta että "Sanna!" ja huomasin että se perhana tulee mun perässä. Schapen kanssa saa näköjään olla huumorintajua, ne osaa olla mielestään ovelia ja hauskoja ihan yllättävissäkin tilanteissa ;) Lähetin sitten vaan takaakierrolle ekan hypyn uudelleen, toinen vaihtoehto olis ollut viedä se takaisin lähtöön ja vaatia pysymään siellä, mutta sitten oltaisiin ainakin lähdetty haluttomasti radalle. Ihan hyvää vauhtia mentiin, mutta kepeiltä mekin otettiin kielto sukeltamalla kakkosväliin. Mulla on katsos tuo toinen silmäpari joka ehtii seurata muidenkin suorituksia ja sanoi mulle suorituksen jälkeen että siinä muutkin on ottaneet siitä kieltoja. Olis voinut sanoa ennen meidän vuoroa, jos huomaa paikan jossa sattuu virheitä, että olenko mä huomannu siihen kiinnittää huomiota. Lopussa otettiin vielä kolmas kielto kun Ransu juoksi vika hypyn ohi maaliin. Ihan sama olisko jättänyt sen menemättä vai ottanut vikan kiellon, periaatteessa, mutta viimeisen hypyn kyllä vaadin että se suoritetaan eikä sitä aleta ohitella maaliin. Senkus sitten muulloin radalla jää joku hyppy välistä jos koira menee mun takia ohi ja ehtii jatkaa rataa niin ettei ole järkevää korjata. Sitä paitsi Ransu osaa kyllä eteenmenon ja käskystä huolimatta vaan painatti maalialueelle. Sielläkin kun yritin saada pantaa kaulaan niin sillä tuntui olevan mielessä vaan se, joko kohta saa palkan.

Viimeinen rata oli sitten haastavampi kuin ensimmäiset, sanoinkin että liian helppojahan ne kakkosluokan radoiksi olis olleetkin. Tai ehkä se helppous oli monen mielestä vain harhaa koska ne ansapaikat oli tosiaan aika ovelia ja selvästi moni ohjaaja oikeasti yllättyi siitä missä kohtaa hyllytys tuli ja minkä esteen koira oikeastaan bongasikaan. Estevälitkään ei nimittäin olleet kovin pitkiä. Viimeisellä radalla mä en muistanut käyttää vastakättä ja vetää Ransua hypyn oikealle puolelle, joten takaakierroksi menee. No eipä siinä mitään, Ransu ei virhettä huomaa ja sitä ei sille tarvi kertoakaan, joten matka jatkuu vielä muutaman esteen. Ilmeisesti mulla meni kuitenkin vähän pasmat sekaisin tuosta hyllystä, koska olen aivan karsean myöhässä takaakierrolla tekemässä valssia. Tai siis oikeastaan en edes ohjaa siinä mitenkään ennen kuin Ransu tulee jo ohi. Sen hypyn korjaan ja sitten loppurata taisikin mennä puhtaasti. Kepeillä valssaan ehkä aavistuksen myöhään ja huolimattomasti, niin Ransu on bongaamassa putken suuta. Kepit meni taas viimeisellä radalla hyvin, toka radallahan ne alkoi ihan ok (kun aloitettiin ne alusta) mutta hyytyi. Olin päättänyt että jos Ransu ei tule lujaa kepeiltä, teen persjätön keppien jälkeiselle hypylle ja jos tulee lujaa niin sitten takaaleikkaus. Sehän toimii meillä silloin kun Ransulla on tarpeeksi vauhtia ja se irtoaa hyvin seuraavalle esteelle. Lopussa taas kohtuu hyvä fiilis, jonka tosin rikkoi eräs "henkilökohtainen manageri" joka tulee kysymään heti radan jälkeen että miten sä nyt noin huonosti ohjasit... sitten alkoi ketuttaa ja lähdin Ransun kanssa kahdestaan jäähdyttelylenkille. Ei huvittanut ottaa mölisevää pikkulikkaakaan mukaan... Sillä oli koko illan ollut itkupotkuraivari kun joutui vaan autossa olemaan vaikka oltiin sentään hänen hallilla ja kaikki muut pääsi tekemään agsaa.

Sellaiset kisat meillä, ens viikonloppuna Molanderin koulutusta, videot löytyy tuosta listasta jos haluaa katsoa :)

Edit. Muokkailin vähän tekstiä, kirjoitin aamulla koululla hälinässä joten ehkä vähän ajatuskatkoja oli...

Kivat treenit!

Otin itseä niskasta kiinni ja kävin omalla ajalla treenaamassa. Ransulla on lauantaina kisat niin ajattelin että kun kerran on mahdollista niin käyn sitten mieluummin keskiviikkona kuin torstaina treenaamassa. Ja sai treenata mitä haluaa. Liinukin oli mukana ja sekin pääsi treenaamaan :) Tässä ohessa on luullakseni Partasen Leenan ottamia kuvia jotka satuin löytämään, vuoden 2010 piirinmestaruuskisoista, joista me otettiin meidän toinen luva ykkösissä.

Aloitetaan Ransusta kun se aloitti treenitkin. Sen kanssa otettiin ensin parit kepit ja ei meinannut jätkällä olla malttia millään oikeaan aloitukseen kun se huomasi että lopussa saattaa olla palkkaa. Tehtiin niin että apupalkkaaja-Antti seisoi alustan kanssa muutaman metrin päässä kepeistä ja laittoi sen maahan kun Ransu tuli kepit puhtaasti. Keppien hakeminen osoittautua siinä mielentilassa lähes mahdottomaksi tehdä oikein. Yrityksiä kyllä oli, mutta niin myös vääriä sisäänmenoja. Kerran taisi jättää pari vikaa väliä pujottelematta, sitten jonkun kerran pujotteli hyvin, mutta pysähtyi kolmanneks viimeiseen väliin. Siis häh?! Kehotin sitä pujottelemaan loppuun ja sit pujotteli. Kepit oli kyllä ihan vauhdikkaat, mutta Antti pilasi ne kerran alkamalla palkata pallolla liian aikaisin, siis otti pallon esille liian aikaisin ja Ransu tuli kepeiltä ulos. Ei se kestä tuollaista häiriötä. Sitten tuli varmaan 10 väärää aloitusta kun poitsu vaan sinnikkäästi oli sitä mieltä että kakkosvälistä se pujottelu alkaa. Ilmeisesti oli taas niin millintarkkaa sekin mihin päin mä olin menossa.

Tehtiin välistävetoja ja sitten putken ja A:n erottelua. Oli sikäli vähän tympeät treenit että meidän piti olla puol kuudelta menossa Ransun rokotuksille, ja aikaa oli aika vähän kahden koiran treenaamiseksi. Mikä ikävintä, jäähdyttelylenkki oli vain jotain 10 minuuttia. Ransu oli kyllä tosi pätevä ja innoissaan, ja palkkailin sitä nyt onnistuneista pätkistä ja ihan lyhyistä sellaisista. Lopussa se sai sitten huippupalkan. Tällä kertaa se tietoisuus siitä hyllyllä odottavasta herkkurasiasta ei saanut pojan päätä niin sekaisin kuin viime torstaina, eli se ei silloinkaan välttämättä se haahuilu johtunut siitä ruuasta. Nyt se yritti tosi hienolla tsempillä ja vauhdilla, ja oli hyvin ohjauksessa mukana. Loistava koira!

Liinu harjoitteli ensin putkea, ja tällä kertaa ei tehty yhtään virhettä. Hyvä juttu. Se meni lujaa putkeen ja tuli sieltä lujaa ulos. Sitten palauteltiin rengasta mieleen. Toiselta puolelta (note to self niin että minä olin vasemmalla) sujui paremmin kuin toiselta. Oikealta ohjatessa Liinu yritti muutamankin kerran vääristä väleistä, mutta apupalkkaaja esti hihnalla väärät suoritukset. Vasemmalta puolelta sain jopa kädellä lähetettyä sen renkaan läpi, kun oikealla puolella mun käden piti olla renkaan takana näkyvissä ottamassa vastaan. Liinu osaa kyllä hienosti odottaa paikallaan vaikka se onkin tosi innoissaan.

Lopuksi tehtiin hyppyjuttuja ja mulla oli näitä tarkoitus Antilla kuvauttaa kun niissä en tarvi apupalkkaajaa. Mutta aika alkoi käydä vähiin ja Antti siirteli esteitä takaisin paikoilleen sillä aikaa kun mä treenasin Liinua. Se oli kyllä aivan into piukeana ja tosi pätevä. Tekee hyvällä vauhdilla, tekee pienet käännökset hypyn takana molempiin suuntiin ja yhdellä hypyllä takaakiertokin on hyvä. Tein varsin kerran molemmilta puolilta pakkovalssin, siis otin siivekkeen takaa oikealla kädellä ja lähetin vasemmalla riman yli kun Liinu tuli siivekkeen samalle puolelle mun kanssa. Ja päinvastoin. Se, mitä nyt Liinun kanssa tarvittaisiin, on ne toiset koirat häiriönä. Liinu nimittäin haukkuu ja murisee vieraille koirille hallilla ja muuallakin. Osittain se kyllä varmasti on mörköilyä, mutta oli tai ei niin sen pitäis oppia tekemään häiriössäkin. Mutta kun se ei ole missään ryhmässä tai kurssilla niin eipä sillä ole häiriötekijöitä. Toisaalta se ei haittaa vaikka opetteleekin tekemään asioita ensin ja tekee sitten niitä häiriössä, niinhän monet muutkin asiat harjoitellaan; ensin kotona ilman häiriötä ja sitten niitä voi mennä tekemään vähitellen julkisille paikoille missä on häiriötä. Tulee lähinnä tokojutut mieleen.

Kumpikin koira oli kyllä tosi päteviä ja hienoja. Oli hyvät treenit. Ei vaan meinaa se parituntinen riittää, ja vielä jos olis ehtinyt käymään kunnon jäähdyttelylenkin. Noh, Ransu sai rokotuksen niskaansa eikä huomannut sitä ollenkaan. Liinu kävi tarkastuttamassa hampaat ja sillä on kuulemma oikein kaunis ja hyvä purenta. Eli kunnossa niiltä osin :)

Nämä taisi olla Ransun viimeiset kisat liehukarvassa :) Se on nyt reilun vuoden ollut lyhytkarvamallia ja me taidetaan kumpikin tykätä tästä nykyisestä enemmän...

Aktiivista syyslomaa ja paljon ajatuksia

Viikonloppuna alkoi syysloma ja ilmat oli oikein ulkona liikkumisesta nauttivalle unelmakelejä. Ihana auringonpaiste ja sopiva lämpötila. Koiratkin nautti, kun pääsivät pitkille lenkeille purkamaan energiaa. Kyllä ne sitten jaksoi maanantain hyvin nukkuakin :) Kun oli aikaa ajatella niin pohdiskelin uuden Canis-lehden paria artikkelia jotka luin.

Tuli mieleen, että tulenko mä alitajuisesti tarkoituksella lukeneeksi juttuja, joiden kanssa pystyn olemaan enimmäkseen samaa mieltä, vai onko mun kanssa vain samoilla linjoilla useampikin jotka noita artikkeleita kirjoittaa. Ensimmäinen silmään pistänyt artikkeli koski sitä, kuinka usein ja kuinka kauan kerrallaan koiraa tulisi kouluttaa. Heti kävi mielessä että mun mielestä kohtuu harvoin treenaaminenkin voi riittää, ja ettei sessiot saa olla liian pitkiä kerrallaan. Artikkeli kertoi tutkimuksesta, jossa sitä oli testattu erilaisilla ryhmillä ja oli tultu siihen tulokseen, että selvästi parhaiten koirat oppivat kun niitä koulutettiin 1-2 kertaa viikossa ja lyhyitä aikoja kerrallaan. Mun järkeen nyt ei aiemminkaan ole mahtunut se, miksi koiria pitäisi treenata joka päivä joka välissä. Tarvitseehan niidenkin aivot välillä lepoa ja aikaa jäsennellä ja sulatella asioita. Ihan yhtä lailla kuin en ymmärrä, miksi pitäisi käydä 7 päivänä viikossa vuoden jokaisena päivänä hillittömät lenkit koiran kanssa, kun sen kroppa tarvii välillä palautumista ja lihakset kehittymisaikaa. En tiedä löytyykö sellaisia koiria ja omistajia jotka tekee jompaa kumpaa noista, mutta jos löytyy niin haluaisin kuulla perusteluita niin (yli)aktiiviselle elämäntavalle.

Toinen artikkeli mikä aika pitkälle osui ja upposi oli agilityaiheinen. Koirista, jotka ei ole täysiä tykkejä radalla. Tätä aihetta sivuten on käyty facessa Kuttukuun ryhmässä hyvää ja mielenkiintoista keskustelua. Sieltä tosin puuttuvat ne vastakkainasettelijat, jotka puolustaisivat niitä viettipommejaan meiltä, jotka olemme sitä mieltä että koiralle on paljon terveellisempää omistaa hyvät hermot ja kyetä työskentelemään pitkäkestoisesti. Nykyään kun pitäisi vähän joka lajissa tehdä kovempaa ja korkeammalta. Mitä kovemmilla kierroksilla koira käy, sen parempi ja sen näyttävämmän näköistä. Tokoa en harrasta, mutta joku joka harrastaa totesi siellä keskustelun lomassa, että jotkut tokotuomaritkin arvottavat koiria ja vertailevat niitä sen mukaan, kuka tekee nopeimmin. Ja kun tällaisia suorituksia ihannoidaan, ohjaajat pyrkivät siihen ja kai se jollain tapaa ohjaa niiden koirien valintaakin?

Pohjustuksena tämä siihen, että sitten kun niiden harrastuskoirien pitäisi olla aina vaan vietikkäämpiä ja nopeampia, muunlaisia ei tunnuta arvostavan ollenkaan. Nämä edelliset on siis yhteenvetoa sekä noista Kuttukuun keskusteluista että omista ajatuksistani. Moni myöntää, että agilityssa maksi-luokka erityisesti siellä kolmosissa on mennyt aika mustavalkoiseksi. Sitä hallitsee aika tavalla yksi rotu, bordercollie. Joukossa yrittää kamppailla joitakin ausseja ja muutamia muita rotuja vaihtelevalla menestyksellä, näin kärjistäen sanottuna. Tuntuu, että moni ajattelee, että jos haluaa pärjätä maksiluokassa ja päästä maajoukkuetasolle, on koiran oltava bortsu. Toivon, että laji kehittyisi edelleen, jotenkin siihen suuntaan että ykkösluokassa vielä nähtävä rotujen kirjo ainakin täällä päin, säilyisi ylempiinkin luokkiin. Eivät ne bordercolliet ainoita koiria ole, joilla agilitya voi harrastaa.

En näköjään vieläkään päässyt itse artikkeliin asti, kun tuo pohjustus vähän venähti ;) Mutta itse artikkeli oli kirjoitettu meille, jotka emme omista tuulta nopeampaa viettipommia, jolla tuntuu olevan synnynnäisesti agilityyn täydellisen kiihkeä menohalu. Osa jutun pointeista tuntuu itsestäänselviltä, mutta heti palkitsemisen osalta mun päästä kuului taas "osui ja upposi". Juurihan viime treenien jälkeen totesin, että mun täytyy alkaa palkkaamaan Ransua useammin ja lyhyemmistä pätkistä.

Jutussa kirjoitettiin: "agilityryhmät ovat yleensä täynnä omaa koiraamme kiihkeämpiä ja kuuliaisempia koiria. Kun näemme tällaisten koirien suorittavan koko radan täyttä vauhtia ja ilman minkäänlaisia välipalkkioita, saavat nämä mallisuoritukset meidät kuvittelemaan, ettei omaakaan koiraa tarvitse tai pidä palkita matkan varrella. Tiedoksi vain, että vauhdikkaasti juokseville, kiihkeille koirille agility itsessään on palkkio." Tai ainakin se saa ne jotkut kouluttajat kuvittelemaan, jotka jostain syystä haluavat laittaa yksinkertaisesti kaikki koirat samaan lokeroon, ja joiden kanssa voi muka toimia samalla tavalla. Tuossa kohdassa oli hyvin puettu sanoiksi se, mitä olen miettinyt lähes koko tämän Ransun kanssa harrastamisen ajan. Välillä olen surrut sitä, millainen luonne Ransulla on, ja välillä taas sitä, että se tuskin varjovalioituu koskaan koska se ei pärjää kolmosissa bortsuille (kunhan sinne asti pääsee). Ehkä ensin olen oppinut hyväksymään Ransun luonteen ja pitämään siitä - tästä kuuluu myös kiitos paimennuksen löytämiselle - ja sitten hyväksymään sen, millainen agilitykoira se on. Joku vauhtihirmun omistaja varmaan voisi sanoa, että sanon tämän kuitenkin jollain tavalla katkerana. En ole katkera, koska minulla on kuitenkin terve koira, ja jonka kanssa koen onnistumisia ja menestymisiä meidän omaan tasoon nähden. Sitä paitsi väitän, että olen nähnyt aika paljon enemmän vaivaa meidän menestyksen eteen kuin sellaisen koiran omistaja, jonka koira syttyi lajiin ensinäkemältä ja menee toistoa toiston perään sataviis ikkunassa ja palkkautuu ihan mistä tahansa (niillä tosin voi olla ne ongelmat ja työnteko sitten siellä missä meillä ei välttämättä ole). Niinpä ne menestyksen hetket tuntuu erityisen hyviltä, ja sen lisäksi saan nauttia siitä yhteistyön ilosta mikä tulee kun meillä kummallakin on kivaa.

Seuraava "osui ja upposi" oli tämä kohta: "Intohimo on valuuttaa, joka agilityssa vaihdetaan vauhdiksi; koiran ojentaminen on hyvin kallis tapa saada koira tottelemaan. Jos ojennat koiraa, kun se lähtee liikkeelle omin luvin, saat ehkä opetettua sen pysymään paikallaan, mutta kaikki nuhteilla aikaansaatu tottelevaisuus kostautuu kalliisti vauhdissa." Muistaako joku muukin, mitä olen tainnut kirjoittaa useampaankin kertaan meidän lähtötilanteista? Että sen kerran kun Ransu vähän oma-aloitteisesti törkeilee lähdössä, ehkä aavistuksen varastaa tai ainakin hiippailee kohti ensimmäistä estettä, se kulkee radalla myös törkeän hyvin. Jos taas muistellaan niitä aikoja, kun minä käskytin sen sivulle istumaan ja odottamaan lähtölupaa, millä mateluvauhdilla se silloin lähti liikkeelle ja sama meno jatkui loppurataan asti? Niinpä, Ransun pitää antaa vähän törkeillä lähdössä, sille on todellakin vain hallaa se että sen laittaa tiukasti paikalleen odottamaan. Varsinkin, jos se siitä nousee kun siirryn lähtöpaikalle, ja vielä palaan laittamaan sen takaisin istumaan. Hyi että minua, ehkä en tee niin enää ikinä? Voisiko se oppia, että ekan esteen yli ei tulla, mutta senkus matelet mun perään vaikka ekalle esteelle saakka? Ei sen niin väliä missä odotat ja miten odotat, kunhan lähdet radalle suunnilleen silloin kun minä olen valmis ottamaan vastaan. Muistelen kirjoittaneeni joskus melkein sanasta sanaan niin, että se viimeinenkin into lähteä radalle karisee sinne lähtöpaikalle siinä vaiheessa kun minä käskytän liian tiukasti. Sama kylläkin koskee radalla tapahtuvaa käskytystä. Tämän jälkeen aloinkin miettiä, että oliko viime treeneissä tapahtunut haahuilu pelkästään ruuasta johtuvaa, vai oireiliko Ransu sillä innottomuutta jonka mun tiukka lähtötilanteiden komentaminen aiheutti? Ransu on ahne kyllä, mutta nyt mietin vain että onko se niin ahne, että tällä kokemuksella joka sillä on, se olisi ollut yhtäkkiä niin suuri häiriö? Se on ennenkin saanut huippupalkkaa radan jälkeen, mutta se mikä nyt oli eri tavalla oli se, että minä palautin sen tiukasti takaisin istumaan lähtöpaikalle. Hyi että minua, anteeks vaan Ransu, mä palautan tapani, sanoi kouluttajat mitä sanoi. Sun kanssa me ei keskustella lähdössä pysymisestä, koska siinä samalla tapan sulta vauhdin ja keskittymishalun radalta. Vai?

Sama kohta artikkelissa jatkui vielä: "Jos satut omistamaan turboahdetun bordercollien, ei muutamista nuhteista (toim. huom. tässä tarkoitettiin nuhteilla esim. juuri noita lähdössä pysymistilanteita joissa koiraa joudutaan komentamaan tiukasti) ole kauhean suurta haittaa, sillä nollasta kymmeneen ulottuvalla asteikolla koiran himo lajiin on 12. Entä sitten jos se putoaa 11,5:een muutaman nuhteen jälkeen? Intoa riittää silti kansalliselle huipulle saakka, jos vain ohjaaja on tarpeeksi taitava. Sinä sen sijaan omistat koiran, jonka aloitustaso on kaksi, jos sitäkään. Jokainen nuhtelu jonka päästät suustasi, vähentää koirasi kiinnostusta lajiin - ja siihen sinulla ei todellakaan ole varaa." Aamen ja halleluja. Mitä tähän voi lisätä? Ihan kuin tässä olisi puhuttu nimenomaan minusta ja Ransusta. Olen tästä niin samaa mieltä. Kyllä niillä huippunopeiden koirien ohjaajilla on varaa viilata pilkkua lähdössä pysymisestä ja monesta muusta, mutta eipä ole kokemukseni mukaan minulla Ransun kanssa. Tässä suhteessa täytyy alkaa pitää koiransa puolia, jos mulle vielä annetaan ohjeita jotka kyllä toimisi monellakin tuntemallani menevällä koiralla, mutta joiden noudattaminen aiheuttaa lähinnä molemminpuolista mielipahaa (minä-Ransu) meidän kohdalla. Agilityssa minusta silti parasta on ainakin Ransun kanssa se yhteinen tekeminen ja se kun tuntuu natsaavan meidän kemiat kohdalleen, ei suinkaan se että tapahtuiko se kaikki nyt maailman huippujen mielen mukaan. Kunhan meillä on kivaa ja me löydetään omalla tavallamme se vauhti, niin eikö se ole tärkeintä?! Viis siitä, mitä mieltä muut on. Huomaan tässä samalla, että jostain muhun on tarttunut aimo annos lisää kriittisyyttä mukaan? Onhan sitä ollut ennenkin, enkä kaikkea ole purematta niellyt, mutta nyt tämä voi jonkun korvaan kuulostaa jo siltä että aion tästä lähtien kapinoida kaikkia kouluttajilta saamiani ohjeita vastaan. En aio, mutta olen sitä mieltä, että varsinkin jos maksan itseni kipeäksi jostain koulutuksesta, niin mä haluan silloin että kouluttaja ei yritä päästää itseään liian helpolla tarjoamalla kaikille samaa kaavaa vaan katsoo sitä munkin koiraa yksilönä ja hyväksyy sen, ettei sille välttämättä toimi kaikki se sama kuin toimi niihin viiteen edelliseen.


Loppuartikkeli koski lähinnä niitä tilanteita, joissa kaksi samankorkuista, mutta ruumiinrakenteeltaan huomattavan erilaista koiraa kilpailee keskenään. Sielläkin oli silti hyviä pointteja, vaikka tässä suhteessa Ransu edustaakin kevyttä sorttia, vaikka aika pieni maksi onkin. Yksi kohta kuitenkin siinä lopussakin pisti ajattelemaan: koiran kestävyys. Mun pitäis ehkä miettiä, että onko muita tekijöitä sen lisäksi Ransun vauhtiin näin viileään vuodenaikaan kuin se viileä ilma. Teenkö itse jotain toisin silloin? No totta kai teen, onhan nyt paljon parempi käydä pitkilläkin pyörälenkeillä kun ei tarvitse pelätä että koira sais lämpöhalvauksen. Senkun antaa sen käydä vähän ojassa vilvoittelemassa ja juomassa ja taas mennään, helle ei haittaa kun ei ole helle. Siinä varmaan kunto ja kestävyyskuntokin kehittyy ja pysyy yllä paremmin kuin kesällä kun on viikkokausia niin törkeän kuuma, ettei viitsi paljon muuta kuin uittaa koiraa (niin hyvää liikuntaa kuin sekin on). Eli voisiko yksi selitys olla myös se, että näin viileään vuodenaikaan Ransu on ihan huomaamatta paremmassa kunnossa koska se voi liikkua täysipainoisemmin ja huolettomammin? Artikkelissa tarjotaan juurikin sitä selitystä, että kun koira on fyysisesti hyvässä kunnossa ja sen kestävyys on hyvä, se jaksaa suorittaa radat paremmin. Itsestäänselvää, mutta olenkohan itse laittanut aiemmin turhan yksioikoisesti pelkän lämpötilan piikkiin laiskat suoritukset? Ehkä takana on myös ollut se, että koiran kestävyyskunto on päässyt laskemaan kun liikunta on ollut pakko pitää kuumuuden takia kevyempänä. Täytyy sanoa, että tässä on tullut jo niin monta oivallusta, että pitäisi vissiin ottaa tavaksi nukkua noita 9½h yöunia viiden tunnin sijaan. Ei vaan, tämä bloggaus on ollut mulle itselleni hyödyllistä ajatusten selkiyttämistä, enkä mieti kiinnostaako tai auttaako tämä ketään muuta.


Viimeinen kohta oli lähinnä lukemisen arvoinen tuolle mun kepolle ja henkilökohtaiselle managerilleni, joka höpisee lämpimikseen, että Ransusta tulee maailmanmestari, suomenmestari nyt vähintään. Edelleen kyse oli niistä raskasrakenteisemmista koirista, ja sen aiheuttamista rajotteista, mutta mun mielestä sitä voi yhtä lailla soveltaa koiriin joilla sitä vauhtia ei syystä tai toisesta ole niin paljon kuin noihin em. titteleihin tarvittaisiin (jos ohjaajan taitoja eikä nopeutta nyt huomioida...). Nimittäin se, että ne tavoitteet täytyy asettaa sen mukaan, mihin koiralla on edellytyksiä. Ei ole poissuljettua se, että harrastaa hitaammalla tai raskaammalla koiralla agilitya, mutta karu tosiasia vaan on, että ei voi päästä yhtään sen pidemmälle kuin koirassa riittää rahkeita. Sen olen huomannut, että kun oppii tuntemaan koiraansa ja sitä mikä sille sopii, niin asioille voi tehdä paljonkin ja suorituksia parantaa, mutta ei meistä silti taida olla sinne kansallisen tason huipullekaan. Tehdään vaan niitä omia huippusuorituksia. Ei sen mun managerin silti tarvi kannustamista lopettaa, mua vain ärsyttää välillä kuunnella niitä päiväunia maajoukkuetasosta, kun kumpikin tietää ettei me sinne päästä.


Tänään juttelin Antin kanssa Liinusta. Mä olen tosi kiitollinen Riikalle siitä, että sain toiseksi koiraksi niin erilaisen koiran kuin Ransu. Koiran, jonka kanssa voin kenties agilityssa laittaa riman astetta korkeammalle kuin Ransun kanssa ja varmasti oppia taas jotain uutta. Olipa hassusti sanottu kun eka on maksi ja toinen todennäköisesti medi... Mutta siis Liinu on muussakin suhteessa niin erilainen kuin Ransu. Pidän tosi paljon molemmista ja arvostan molempia yksilöinä, ja mä otan oikein mielellään tuon turhan fiksun, kyseenalaistavan kerranvielän jälkeen tuollaisen nöyremmän iglun asukin, jonka kanssa ei tarvi vääntää samasta asiasta kerta toisen jälkeen ja joka uskoo kun nätisti sanoo. Eikä vähimpänä asiana tietenkään se, että kun harrastuskoiraa halusin, että Liinulla tuntuu olevan enemmän poltetta tekemiseen alusta lähtien kuin Ransulla.


Siispä kiitos Paulalle siitä opettavaisesta, haastavasta pojanpötkäleestä, jonka kanssa olen aloittanut agilityn ja koiran ymmärtämistä ja joka jatkuu edelleen. Ja kiitos Riikalle siitä omalla tavallaan opettavaisesta, nöyrästä touhusanterista, joka tarjoaa mulle uusia haasteita ja uuden suhteen rakentamisen vähän erilaiseen lakritsinokkaan.

Maanantain ja torstain treenit

Maanantaina mulla oli vapaapäivä, joten lähdin aamupäivästä hallille molempien koirien kanssa. Keli oli suoraan sanonko mistä, satoi taas vettä, hallin piha oli yhtä lällikköä ja samoin joka muukin paikka mihin yritti mennä. Hyvä että meillä on tuollainen maasturi niin ei pelota jäädä mihinkään kiinni... ;)

Maanantaina mulla oli kumpikin koira mukana treeniaikeissa. Aloitin Ransun kanssa kepeillä ja se pääsi hitaan apupalkkaajan ansiosta taas palkkaamaan itsensä kerran tulemalla kepeiltä ulos. Ransu on tosin hoksaamassa, että keppien jälkeen voi olla palkka tai sitten ei. Ja se asia kannattaa tarkistaa samalla kun pujottelee, ja jos palkkaa ei näy, ei tarvitse niin kiirehtiä. Jos taas palkka on odottamassa, niin ei kun täysiä loppuun asti, tosin kyllä se lopulta tuli siihen tulokseen että vähimmällä pääsee kun tekee kiltisti loppuun asti. Kepit oli siis ihan ok mutta tuon epäonnistumisen takia vähän hitaammat kuin viimeksi treeneissä. Mitähän muuta mä tein Ransun kanssa... sillä oli meinaan aika leppoisat treenit. Sen kanssa en tainnut sitten ottaa kuin puomia jokusen kerran. Pysäytin alustalle. Tai no pysäytin ja pysäytin, se tuli hyvin loppuun asti loikkimatta, söi namin ja samantien vapautin kun se päätti itsekin jatkaa matkaa. Puomi turhauttaa, mä oon ihan luovutuskannalla sen kanssa, Antti taas ei. Mut kun minä en sitä jotenkin jaksa enää remmissä hinkata ja namialusta-metodi nyt ei toimi muuten kuin jos se alusta tosiaan on siellä. Joten tehdään sitä nyt treeneissä välillä noin, palkan kanssa. Ransuun ei tosin tunnu toimivan se että se tyhmänä hökeltäis keppien loppuun tai puomin päähän katsomaan onko namia, se fiksuna jätkänä kyllä osaa tarkistaa sen etukäteen ja toimii sen mukaan. Siis toimiva satunnainen palkkaus - unohda.

Liinukin tutustui keppeihin, muutaman kerran meni verkoilla. Sille opetetaan siis verkkokepit. Meidän seuralle on kaiketi tulossa ohjurit, joten niitä voi sitten käyttää apuna verkkoja pois ottaessa. Luultavasti meillä ollaan siinä vaiheessa vasta joskus ensi keväänä joten eiköhän ne ohjurit siihen mennessä tule..? Liinu meni ihan ok sitten sen pujotteluosuuden kun vaan älysi mennä kepeille sisään. Toki alussa oli nami, mutta Liinu yritti puolestaan sitä taktiikkaa, että nappaa ekan namin ja sitten ryntää verkkojen ulkopuolelta nappaamaan lopussa olevaa namia. Saas nähdä älyääkö tuo tollukka missä vaiheessa itse alkaa ajattelemaan mitä se siellä kepeillä tekee, mutta jospa toistot tässä sitten auttais jättämään lihasmuistiin ja kunhan sen kanssa nyt viitsii edes alkaa noita keppejä ja niiden sisäänmenoja enempi treenata. Odotetaan nyt ikää vähän lisää.

Liinun kanssa otettiin putkitreeniä. Tällä kertaa se oli apupalkkaajalla hihnassa virheiden välttämiseksi. Putkella mua tympäsee se että Liinu on tuollainen tuhannen koheltaja ja touhottaja. Se ei kerta kaikkiaan malta edes katsoa minne se on menossa, joten se tekee herkästi ja paljon virheitä. Ei hyvä. Tässä vaiheessa sais kyllä olla enemmän malttia että tulis käytettyä sitä päätänsäkin että mitä on tekemässä. No ei niin ei. Mä itse olen kuitenkin oppinut olemaan sen kanssa rauhallinen, olis varmaan ihan mahdoton yhdistelmä jos vielä itsekin säheltäisin menemään miten sattuu.

Hyppyjuttuja otettiin sen kanssa myös. Tässä oli muuten hyvä kun vaihtoi aina välillä koiraa ja vei toisen tauolle ja sitten vaan hallissa juoksutti ensin hetken niin kumpikin sai luontevasti tauot välillä. Tehtiin jotain takaakiertojuttuja, välistävetoja, käännöksiä hypyn jälkeen takaisin päin. Mitähän muuta... taisin valssailla pari kertaa, parit saksalaiset ja enimmillään oliskohan otettu 4 esteen pätkissä. Näissäkin tuppaa olemaan niin että aina se ei ajattele mitä tekee vaan tulla koheltaa välistä vaikka pitäis tehdä takaakierto kahden esteen takaa jne. Ensin nimittäin tehtiin välistävetoja ja tosi hienoja sellaisia, hyvillä linjoilla, ja sitten välissä jotain muuta niin eipä sitten takaakierroissa kuunnellutkaan ohjausta vaikka seisoin melkein hyppyjen välissä vaan teki mitä sattuu. Tosi mukava sen kans on kyllä sikäli tehdä että kun on selvästi intoa (jo ennen kuin aletaan tekemään, se riuhtoo hallille ja vikisee ja inisee) mutta liekö sitten se tekemisen riemu ja RUOKAPALKKA mikä saa sillä välillä aivotoiminnan katkolle? Ohjaajakin saa aika kiitettävästi pistää tossukkaa toisen eteen, mahtaakohan mun osani helpottua siinäkään vaiheessa kun rimat joskus nousee sinne medikorkeuteen asti... Mulla on tottuminen siihen että Liinu ei oikeasti viivy siellä ilmassa riman päällä yhtä kauan kuin Ransu ja ainakin vielä se pystyy kääntymään niin paljon tiukemmin kuin Ransu - katsotaan nyt sitten kun silläkin on rimat kisakorkeuksissa. Liinu liikkuu oikein hyvin ja vapaana ulkoillessahan Ransu saa pistää sille tosissaan vastaan että pystyy olemaan nopeampi. Hyvin kyseenalaista on, että onko Ransu edes enää nopeampi kuin Liinu. On se ehkä vähän, kiitos pidempien jalkojen, mutta ei siinä kyllä eroa ole. Takaa-ajaessa Ransu ei välttämättä saa Liinua kiinni.

Maanantaina käytiin treenien jälkeen 4km lenkki uusissa maastoissa. Sitten kotiin shampoopesulle ja odottamaan Minnan hierontaa. Kumpikin koira hierottiin ja jukupätkä mitä rentopötkylöitä ne oli sen jälkeen! Ransu meinasi ensin pistää lekkeriksi, mikä kertoi vaan siitä ettei se ole pahemmin jumissa. Eikä ollutkaan, Ransun "tyyppivika" on pienen pieni selän kiristyminen, mutta se nyt ei ole mikään ihme agikoiralle ja miten paljon ne Liinun kanssa välillä rymyää ja painii. Ransu alkoi kyllä sitten nauttia hieronnasta, ja olis ollut räpsyn paikka kun se änkesi Minnan syliin istumaan. Ihan kirjaimellisesti polvelle peffa, takajalat lattialle ja etutassut toiselle polvelle. Siitä sitten pusuja koko naama märäksi :) Eihän kuulosta meidän Ransulta? Eipä se kyllä muille vieraille noin teekään kuin Minnalle, Minna on sen lempparivieras :) Hieronnan jälkeen kumpikin oli kuin sulaa vahaa, Ransu ei jaksanut nostaa koipea pihalla vaan seisoi vaan pensasaidan vierellä hölmistyneen näköisenä ja tuli takaisin sisälle :P

Torstaina sitten tein ensimmäisen koulutusohjaaja-harjoittelun Antun sijaisena. Vein treenin jota sitten to-illan ryhmille aina vähän muokattiin tarpeen vaatiessa tason mukaan. Mulla oli siinä treenien vetämisen jälkeen tunnin tauko ennen omien Ransun treenien alkamista joten hyvin ehdin sen siinä lämppäillä ja seurata muidenkin menoa. Ransun kanssa ensin parit kepit palkalla, sitten rataa. Ehkä oli virhe, tai sitten se vain muuten oli niin ahneella ja nälkäisellä tuulella että keskittymiskyky oli lähes koko treenien ajan nolla. Lähdössä sanoin sille aika lujasti käskyn odottaa ja sitten kun se lähti tulemaan niin jostain tuli iiiiihana alatoopin haju nokkaan ja se pisti nuoren miehen pään ihan sekaisin. Ei tullut ohjaukseen mukaan yhtään. Hyppäsi siivekkeen yli ja haahuili ihan omiaan. Muutaman kerran eri paikoissa teki tuota ja mulla alkoi mennä hermot. On se nyt kumma kun ei voi uskoa että palkan saa sitten kun saa, ei ainakaan nopeampaa ja helpommin sillä että teettää aina uudestaan ja uudestaan asiat. Putkella tehtiin pimeitä kulmia ja tosi hyvin onnistui, mitä nyt sen pari kertaa ensin oli ihan muissa maailmoissa niiden namihajujen perässä. Ei tosin varastanut lähdössä kertaakaan, kerran mun Once More nousi ihan kuin nimensä merkiksi seisomaan ja meinasi hiipiä perään mutta kun palautin topakasti takaisin niin sinne se jäi.

Mua alkoi sitten ne treenit turhauttaa, oli vaan niin typerää että otettiin häiriötä tuollaisesta asiasta. Koskaan se ei ole palkalle päässyt ennen kuin olen itse päättänyt että nyt saa, eli ei pitäis olla sellaista toivoa olemassa että se sais itse päättää koska on palkan aika. Enkä tuntunu saavan siihen minkäänlaista kontaktia vaikka sanoin sille miten kovasti tahansa. Riittakin jo sitten sanoi jossain vaiheessa että nyt menette sen kohdan loppuun etkä keskeytä vaikka se harhailis. Lopussa tein pallo kädessä ja vauhtia ja säpäkkää löytyi ihan eri tavalla. Samoin lopurata meni joka kerta hyvin ilman sitä palloakin. Mä alan epäillä että tuo koira on nero joka osaa laskea ja kun aletaan olla siellä parinkymmenen esteen tienoilla niin se tekee päätelmät että nyt rata kohta loppuu ja kannattaa mennä lujaa koska kohta tulee palkka. Ehkä ei mutta niin se kyllä käyttäytyy.

Siitäpä sitten tulikin se ajatus että mä otan oikeasti sen Jennin vinkin käyttöön ja palkkaan satunnaisissa paikoissa radalla vaikka sitten kahdesta esteestä ja kymmenen kertaa sen radan aikana. Lopuksi vasta yritän mennä koko radan koska sitä ratatreeniäkin me todistettavasti tarvitaan. Mua on vähän tympinyt tämä ajatusmaailma että rata pitäis mennä kerralla alusta loppuun. Ransu on selvästikin fiksu jätkä. Se osaa katsoa puomilla ja kepeillä palkan mahdollisuuden. Jos sitä ei ole, on se ja sama miten tekee, ainakaan keppejä ei tarvi pujotella niin lujaa ja puomilta on sama miten sattuu koikkelehtimaan alas. Ihan varmasti se hoksaa kohta kisoissakin että siellä sitä palkkaa nyt ei ainakaan ole, senhän nyt tyhmempikin koira tajuaa jossain vaiheessa ja Ransu varmaan jo ens viikonloppuna? ;) Mun täytyy sitä treeneissä alkaa yllättää palkkaamalla sitä kesken radankin, kisoissahan se ei voi sellaista odottaakaan mutta tässä tullaan sitten siihen että siellä onkin oltava joku muu se syy miksi tehdä, eli minä ja mun kehut tai se suorittaminen itsessään. Ja jos sitä ei ole niin ei ole syytä mennä vauhdillakaan. Niin se vaan on.

Liinun kanssa näen jo ongelman: sillä ei riitä maltti tehdä asioita kunnolla (kun riittäis edes opetella). Oih ja voih, miten mä tämänkin tulevaisuuden kauhukuvani kumoaisin. Välillä mietin että unohdetaanko koko laji vuodeksi ja palataan sitten tuolla kypsässä (?!?) parin vuoden iässä asiaan, eihän se myöhäistä olis sittenkään. Tai sitten käytetään tämä nuoruusiän erityinen oppimiskyky hyväksi ja pidetään sitten sellainen reilu kypsyttelytauko. Kuka antais takuun että sitten me ollaan a. keskittymiskykyisiä b. kypsiä c. maltetaan paremmin kuin nyt? Kuulemma mikäli Liinu äitiinsä tulee niin turha odottaa ainakaan ekaa ja vikaa noista ikinä :D Vauhdin ei tarvitsekaan mihinkään kadota mutta vaikea on opettaa ja oppia asioita kun joka paikkaan mennään vaan asenteella ei paljoo päätä pakota...

Nyt pitää muutenkin koittaa ottaa sitä aikaa niihin omiin treeneihin, että saa treenata niin vaikeita juttuja kuin haluaa. Ainakin mulle on tullut sellainen kuva ohjatuissa treeneissä että siellä otetaan huomioon ryhmä ryhmänä ja mennään sen "heikoimman lenkin" tason mukaan, koska ei ole kuulemma koiralle motivoivaa tehdä liian vaikeita juttuja. No ei minusta ole niitä liian helppojakaan, jos siitä ei saa tarpeeksi palkkaa. Tämä pätee siis meihin, muista en puhu mitään. Ja minä ainakin teen itse motivoituneemmin kun saan ottaa haasteita ja uuden oppimista vastaan. Mun oma mielentila heijastuu Ransuun ihan täysin että siksikin toivoisin niitä haastavampia treenejä - koska niitä voi mennä sen 2-3 estettä kerrallaan kun harjoitellaan. Mun mielestä treenien idea on harjoitella, ja harjoitella nimenomaan niitä itselle vaikeita asioita siellä tuttujen ja sujuvien asioiden joukossa, joten silloin ei oikeastaan olekaan mitään järkeä yrittää tehdä 20 esteen pätkiä ilman palkkaa välissä. Siispä niihin omiin treeneihin saa sitten ympätä ne kaikki asiat mitä meidän pitäis harjoitella lisää. Niitähän siis riittää. Mä oon huomannut tän 2kk ohjattujen treenien aikana, yhtäkään treenien vetäjää moittimatta siis!!!, että mulla on paljon sopeutumisvaikeuksia siihen että menen treeneihin jotka joku toinen on suunnitellut ja jolla on eri näkemys kuin mulla siitä miten kaikkien tulis se treeni tehdä. Näin kärjistäen sanottuna. Tosin en kyllä aio sellaiseen lauma-ajatteluun edes sopeutuakaan... Toisaalta mulla on mielestäni vapaus treenata mulle ja meille sopivalla tavalla. Jos joku nyt miettii, että miksi sitten käyn ohjatuissa treeneissä, niin mä olen tän 2kk aikana tuon tasan kerran käynyt omalla ajalla treenaamassa. Ihan vaan ajan puutteen ja saamattomuuden takia. Ja kuitenkin että voi pitää taitoja yllä ja kehittää niitä, täytyy säännöllisesti treenatakin, ohjatut treenit on tavallaan merkitty sinne "lukujärjestykseen" ja silloin tulee lähdettyä treenaamaan. Sekin kun nyt on vaivalloisempaa ja aikaa vievämpää kuin Sievissä, jossa kentälle oli 2,5km, nyt 20km. Torstaina vietin yhteensä 5½h agin merkeissä, enkä siis treenannut omista koirista kuin toisen. Maanantaina meni kevyesti neljättä tuntia, kun tein molempien kanssa - yksittäisiä esteitä enkä edes rataharjoituksia! Siis kaikkinensa, lenkit, tauot ja matkat huomioon ottaen.

Noh, nyt katsotaan käydäänkö alkuviikosta omalla ajalla hallilla kun mulla on syysloma ja pidetään torstain treenit aika minimaalisina koska lauantaina on sitten 3 starttia kotikisoissa...

Ransun reenit & Liinun laatuaika

Ransun kanssa aloitettiin torstaina talvitreenikausi uuden ohjaajan Riitan hoteissa. Riitta ei ollut mulle kouluttajana ennestään tuttu. Joten avoimin mielin katsomaan millaiset treenit olisi odotettavissa. Meidän ryhmä koostuu 2lk kisaavista koirakoista. Olipa outoa treenata, kun ryhmään kuului muitakin kuin makseja... Eihän se ole edes olennaista, mutta jotenkin silti se tuntui oudolta.

Riitta oli kiva kouluttaja ja ainakaan ensimmäinen rata ei ollut liialla vaikeudella pilattu. Jos torstai-ilta oli jollain pilattu niin tuhannen huonolla kelillä. Meillähän oli tarkoitus, että jos on hyvä ilma niin ajellaan Kuttukuuhun paimeneen. Mutta ei ole järkeä ottaa loukkaantumisriskiä niin lampaille, koirille kuin ohjaajallekaan paimennuttaa märillä apilapelloilla. Siispä treeneihin. Ransulla oli lähes yhtä hyvä vire kuin lauantaina Oulussa, tosin nyt ilma oli lämpimämmän kostea, "lösy", ja puotti vettä välillä taivaan täydeltä. Onneksi itse treenaaminen tapahtui hallin suojissa, mutta se muu aika... Tuli harjoiteltua puomilla sitä että rata jatkuu puomilta vähän kuin takaisin päin. Tai en mä tiedä harjoiteltiinko me sitä, muutama toisto otettiin, joihin en ollut oikein tyytyväinen. En kyllä tiedä mitä mä tuon puomin kanssa teen, on se kyllä oikeasti vaikea opettaa koira yhtäkkiä muka pysähtymään siihen kontaktille. Oma-aloitteisesti se ei sitä tee, vaan sillä - ainakin Ransulla - on ihan liiaksi lihasmuistissa läpijuokseminen ja lopussa kenties (sivuun)loikkaaminen. Puomin suhteen oon vähän luovuttajafiiliksellä. Tuntuu niin turhalta yrittää saada sitä kuntoon, oon nyt tyytyväinen että A-este on ihan jees ja keinu oli lauantainakin mainio, ja kepit on pujoteltu nyt kisoissa ja treeneissä hyvin. En jotenkin jaksa tuon puomin kanssa tapella? Sen olen oppinut, että Liinun kanssa sitä treenataan ihan pikkasen enempi... harmi ettei kerrostalon pihaan ole mahdollista rakentaa omaa puomia, tai jos jotain mini-puomia tekiskin, niin ei sille ole paikkaa missä säilyttää.

Muuten treenirata oli aika peruskauraa, pari takaakiertoa, valssaamista, sen sellaista. Ei mitään übervaikeaa ja sanoinkin Riitalle kun hän lopussa kyseli että miltä rata tuntui että saa olla vaikeampiakin, paljon vaikeampiakin treenejä. Meillä oli kyllä ihan hyvää pätkää ja mä sain taas juosta hiki päässä. Huh sentään. Lopussa piti vääntää takaakierron jälkeen kaks vauhdikasta valssia ja siitä vielä vekkaamaan parempaa lähestymistä puomin toiselle kerralle. Voi luoja, kunto meinasi loppua. Ransu oli ärtsynä pallon kanssa ja nakit kelpasi ihan hyvin palkaksi kepeillä. Otin ensin pari kertaa pelkät kepit niin että lopussa oli palkka, ja radalla sitten mentiin 2 kertaa ilman palkkaa ja en voi moittia vauhtia. Eli ehkä treenien yhtä parasta antia oli taas kerran hyvät kepit ja toisella kerralla niille hyvä hakeutuminen. Ensimmäisellä kerralla Ransu ei tainnut heti tajuta olevansa jo kepeillä vaan juoksi suoraksi ja palasi jonnekin neljännen välin tienoille (?) pujottelemaan... Toisella kertaa annoin just hyvän hienovaraisen käsiavun oikealla kädellä, ollen itse keppien vasemmalla puolen. Siis kun Ransu tuli eka väliin niin pienesti heilautin kättä oikealle joten jatkoi siitä hienosti kakkosväliin. Olis voinut ehkä tehdä niin ilman mun apuakin, mutta ei siitä haittaakaan ollut. Tuli vain itselle sellainen fiilis siinä tilanteessa että se oli oikeanlaista yhteistyötä ja koiran auttamista.

Treenien jälkeen lähdin jäähdyttelylenkille ja voi elämän kevät tai siis syksy miten sitä vettä tuli kun esterin perseestä! Joka paikka lainehti, käveltiin sitten pyörätietä takaisin pururadalta kun se ulkokenttä on yhtä jorpakkoa. Ransu ja Liinu kastui läpimäräksi. Olin viimeisenä lähdössä hallilta joten annoin niiden juoksennella hetken aikaa hallin pihalla (ja sotkea itsensä lopullisesti, mikäli enempi sotkeminen oli enää mahdollista) olevilla maakasoilla.

Mietin kun laitoin ne autoon että miten ja missä mä saan ne puhtaaksi. Miten edes ilkeän viedä niitä rappuun ja sitten vielä kotona sisällä pesuhuoneeseen? Sitten muistin että pyykkituvalla on iso kaksoislavuaari, jonka hanaan on kiinnitetty pitkä puutarhaletku. Olishan siellä yhteiset suihkutilatkin mitkä olis tietysti voinut sotkea (ja tietysti siivota) myös mutta ajattelin että nostan koiran altaaseen, huuhdon enimmät pois, laitan tulpan kiinni ja kylvetän koirat. Allas on sopivan syväkin joten melkein vesiraja ylsi Ransun mahakarvoihin. Kyllä tuli puhtaita koiria, kun sai kunnolla lilluteltua ne jalat puhtaaksi. Paremmin ne noin lähtee kuin vain suihkuttamalla. Sitten hetken aikaa saivat kuivatella kuivaushuoneessa kun minä siivosin kaiken sotkun pesutuvasta. Itsellä oli kiva seistä tuo puolituntinen omissa läpimärissä ja likaisissa treenikamoissa. Mietin että hullu kai sitä on tai tyhmä ainakin. Mitäpä sitä ei koirien ja harrastuksen eteen tekis?

Seuraavana aamuna sitten heräsin Ransun vinkunaan. Se uikutti samaan tapaan kuin jos sillä on masu kovalla ja se pinnistelee tarpeita tai ylipäänsä kun siihen sattuu. Nousin ylös ja huomasin heti että se roikottaa häntää suorana eikä heiluta sitä. Vesihäntä? No mikäpä muukaan. Soitin Pentti Tapiolle ja sain Rimadylia. Kyllä oli kurjaa katsoa kun olin jo antanut sallitun annoksen ja toinen vain pötköttää levottomana sohvalla ja läähättää. Annoin sitten vielä 1/4 tabletin ekstraa ja tuntui olo vähän helpottuvan. Tänä aamuna se oli pirteämpi, häntäkin vähän heilui, eikä lörpöttänyt enää yhtä pahasti. Eilen se oli ihan muutaman sentin vain normaali ja loppumatka oli aivan suora ja arka. Tänään iltapäivällä häntä hetkutti jo lähes normaaliin malliin kun tulin kotiin. Annan varmaan kuitenkin huomenna vielä saman annoksen Rimadylia, koska enimmäkseen häntä on vielä velton oloinen vaikkei koira samalla lailla osoita kipeää kuin eilen.

Tänään mulla oli Kokkolassa agilityn koulutusohjaajakurssi. Kävin samalla hakemassa Liinulle Hurtan polar huomioliivin. Ei ole kuulkaa parempaa huomioliiviä olemassa. Ainoa vika on se, että vasta nyt sitä viitsii alkaa pitää kun se on fleeceä ja pitää kaiketi tuulta ja kosteutta jonkin verran, niin se on alkusyksystä liian lämmin. Ransulla on ollut omansa viime syksystä lähtien ja olen ollut siihen tosi tyytyväinen. Nyt Liinukin sai omansa, pinkin tietysti, Ransulla on oranssi :) Haaveilen vielä että ostan itselleni ne säärystimet, ne on varmaan näkyvyyden kannaltakin pro mutta jos ne toimii kuten oletan niin mun housunlahkeet säästyy likaantumiselta KiltAreenalla. Tästä tulee nyt Hurtta Lifeguard polar huomioliivi -mainos, mutta laitan tähän nyt kuvia meidän liiveistä :)

Näyttää ihan vaaleanpunaiselta, vaikka on kirkkaan pinkki... Sopii Liinun turkinväriin kivasti :)

Kyllä näkyy! :)

Ransun liivi on kokoa M, Liinun kokoa S.

Heijastimetkin on pysyny hyvänä vaikka on pesty jo jokunen kerta.

Söpiskä Liinu <3

Iltapäivällä kävin Liinun kanssa kahdestaan metsälenkin. En viitsinyt tuota meidän "potilasta" ottaa mukaan, ja musta tuntuu että tekee muutenkin mulle ja Liinulle hyvää mennä kahdestaan. Meidän suhde ei ole varmaan oikein kehittynyt samalla lailla kuin Ransun ja mun aikoinaan, koska sen kanssa automaattisesti lenkkeili kahdestaan ja tutustui Sievin lenkkimaastoihin. + tietysti meillä oli se puolen vuoden pentutoko ja sitten alkoi alkeisagi jne. Liinun kanssa oon puuhaillut huomattavasti vähemmän ja varsinkin ihan sen kanssa kahdestaan. Ehkä mun nyt pitäis ottaa missio Kälviä/Kokkolan lenkkimaastot tutuksi Liinun kanssa? :) Enivei mentiin metsäautotielle ja mietin siinä jo että olikohan hyvä idea sittenkään. Siinä metsäautotien varressa on Kälviän metsästysseuran lahtimaja ja siinä sattui just olemaan hirvi käsittelyssä joten en tietenkään voinut jättää autoa siihen parkkipaikalle kuten yleensä. Jalkauduttiin sitten noin kilometrin päässä siitä ja siellähän oli varsinainen sota menossa. Ransu olis ollut hermona kaukaa kuuluvista laukauksista (joita kuului jatkuvasti) mutta ei Liinu. Sillä oli uusi hieno huomioliivi päällä eikä se haitannut yhtään menoa.

Mentiin sitten melkein suoraan metsään ja Liinu oli innoissaan. Piti hyvin kontaktia ja jopa etsi mut kerran (tai sitten näki kun livahdin piiloon ja tuli vaan perässä) piilosta. Hypeltiin puunrunkojen yli ja tasapainoiltiin niiden päällä. Kunnon reeniä siellä sammalikossa. Leikittiin kepillä ja se sitten vähitellen kului sellaiseksi kämmenen leveyden mittaiseksi. Heitin sen lepikkoon yhden puunrungon yli ja Liinu lähtikin perään. Se etsi sen alle 10-senttisen tikun ja pyynnöstä toi takaisin. Pidin sitä hetken kädessä ja heitin jonnekin suuntaan uudelleen. Kysyin, missä keppi on. Liinulla kesti 2s ennen kuin se muisti että ai niin pitää etsiä, mutta sitten se alkoi työskennellä tosi hyvin. Mä katsoin monttu auki (siihen olis hyvä ollut ampua ritsalla puolukka...) että ei oo todellista mitä tuo koira tekee. En ole Liinulla teettänyt mitään etsimisleikkejä aiemmin, hyi minua. Mutta nyt se teki, ihan itse kun kehotin. Ja teki muuten melkein paremmin kuin Ransu, ja varsinkin ollakseen ensikertalainen. Ransukin on todella hyvä nenänkäyttäjä, joka tosin jäljestää ja etsii enemmän nokka maassa. Liinu näytti mulle sellaisen puolen itsestään etten olis uskonut. Se rauhassa nuuhki ilmaa eri suunnista, niin kauan että sai vainua, sitten ilmaa nuuhkien suunnisti lähemmäs ja lähemmäs ja vasta kun oli ilmeisesti mielestään tosi lähellä, pisti nokan alas. Ja löysi heti kepin. Ensimmäisellä kerralla ajattelin että ei se jaksa yrittää, kun se luovutti Ottossonin älylelujenkin kanssa heti. Mutta sepä jaksoi, kolme tai neljä kertaa. Rauhallisesti se käveli mättäikössä ja otti sitä ilmavainua katselin mä mihin suuntaan vaan. Siis etten katseella tai vartalolla paljastanut mihin tikku mun mielestä lensi. Olin kyllä niin yllättynyt siitä järjestelmällisestä ja rauhallisesta työskentelystä, että en olis osannut Liinulta edes vaatia. Sai se sen mukaan kehujakin sitte. Ransulla se melkein ennemmin loppuu yritys, tai siis se vaatii sitä kannustusta jatkamiseen jos se ei saa 10s sisään vainua lelusta tai muusta etsittävästä. Liinu on selvästi itsenäisempi ja pystyy vähemmällä avustuksella tekemään asioita itsenäisemmin. Kaiken lisäksi jossain muutaman kilometrin päässä ehkä kuului aseiden laukauksia koko ajan. Mua alkoi hirvittää vaikkei ne läheltä kuuluneetkaan että onkohan täällä ihan turvallista ja lähdettiin sitten pois...

Mutta sainpa kyllä päivän parhaan yllärin kun vietettiin Liinun kanssa Laatuaikaa :)

Ransu pisti ison vaihteen päälle Oulussa

Onpas ollut kiireistä kun ei ehdi blogiinkaan aikanansa kirjoittaa mitään. Videot on tosin olleet tuolla videolistassa viikonlopusta lähtien. Käytiin siis viime viikonloppuna Oulussa kisaamassa 3 starttia. Tuomarina oli Jarmo Jämsä, jonka radoista tykkäsin taas kerran kovasti.

Ransulla oli hyvä vire päällä jo kun päästiin kisapaikalle. Se oli innoissaan lämppälenkillä ja säntäili sinne tänne. Ilta alkoi viiletä kun meidän eka rataantutustuminen oli vasta kuuden jälkeen iltapäivällä. Mutta sehän sopii meille että on viileää. Eka rata oli hypäri. Ajattelin että hypärillä mennään hyvin ja pujotellaan hyvin kun vielä on virtaa ja motivaatiota. Jälkikäteen voin sanoa, ettei kummankaan kanssa ollut ongelmia vielä viimeisellä radallakaan. Ennen omaa vuoroa käveltiin ja pelleiltiin niin että pysyttiin lämpimänä. Eräs tuttu sanoi oman koiransa revähdyttäneen reiden radalla kun oli antanut sen istua kylmässä maassa vuoroa odotellessa... Ransulla ei ole yhtä lyhyt karva kuin sillä koiralla, mutta jotenkin tulin nyt erityisesti kiinnittäneeksi huomiota ettei istuskella vuoroa odotellessa, vaan jo senkin takia että lämmintä oli ehkä +5 astetta, pysyteltiin koko ajan liikkeessä kumpikin.

Eka rata:

Ransu pysyi yllättävän hyvin lähdössä, lähti kyllä heti kun annoin pientäkään elettä että nyt mennään. En osannut ekalla radalla varautua siihen, että Ransulla olisi noin vauhti päällä, vaikka merkkejä kyllä oli ilmassa. Ei olla ehkä kisoissa menty koskaan näin tasaisia kolmea starttia? Hyvällä vauhdilla ja innolla, joka rata. Kolmosesteellä olen jo ohjauksen kanssa myöhässä, ja ihan niinkuin mulla vastakäsi tekis jotain just ennen estettä niin Ransu tulee kyllä tosi hyvin omasta mielestään hypyn oikealle puolelle. Päätin ottaa tarkasti mahdolliset kiellot, vaikkei viime aikoina olekaan ollut ongelmana se että hyppyjä tultais sitten väärään suuntaan kieltojen jälkeen. Minusta vaan on ihan turhaa hyllyttää sillä tavalla. Putken jälkeen eteen-käsky toimi hienosti ja tultiin suorat ihan vauhdikkaasti. En ymmärrä mitä ihmettä mä jään odottelemaan tuonne pituudelle Ransua. Siinä olis ehdottomasti pitänyt lähteä karkuun että olis ehtinyt sinne pituuden jälkeiselle hypylle selvästi ennen koiraa, jolloin olis ollut vielä mahdollista saada se käännettyä seuraavalle hypylle. Panin muuten merkille joka radalla, että radat ei näyttäneet vaikeilta, eikä sinänsä olleetkaan, mutta sellaisilla jännillä pikku jipoilla oli radat erotettu ykkösluokan radoista. Kuten nuo alun hyppykulmat, ja samaten nämä kaksi hyppyä pituuden jälkeen. Keppikulma oli sellainen etten uskonut (sorry, Ransu) sen taipuvan vauhdissa niin hyvin kepeille. Ajattelin että sillä voi olla vauhtia ja että sisään mennään mutta ei taivuta toka väliin. Kuinkas sitten kävikään... aivan huippuhienot Ransun kisakepit!

Kaarrokset meinasi ehkä aavistuksen karata kun vauhtia oli enemmän. Mutta on me tehty pahempiakin. Ransu on kehittynyt esteiden hakemisessa, se antaa mulle hieman enemmän anteeksi pieniä virheitä tai vääriä ajoituksia kuin aiemmin. Siis itsevarmuus on kasvanut? Vielä 2010 kesänä se olis tullut joiltain esteiltä pois mutta nyt oon treeneissäkin huomannut että se herkemmin ottaa kuitenkin esteen. Joko se on oppinut lukemaan minua ja mun tyhmiä virheitäni, tai sitten se kyllä noteeraa virheet mutta luottaa itseensä ja kokemukseensa enemmän ja suorittaa esteen vaikka ohjaus olis ollut hutera. Radan loppu oli hyvä ja vitsit kun mä olen noihin keppeihin edelleen niin tyytyväinen! Eka radalta tuloksena kymppi ja korjausten seurauksena pari sek ihanneajan ylitystä.

Toka rata:

Toinen rata oli agilityrata ja siitä mielenkiintoinen ettei ollut puomia ollenkaan. Vain A joka mentiin yhteen kertaan. Toisaalta nämä taisi olla toiset kisat joissa ei ole puomia agilityradalla. Toiselle radalle osasin jo aavistaa että saan juosta. Ja kun se rata oli muutenkin sellainen jossa oli pitkähköt estevälit ja hyviä suoria joissa vauhti nousee. Rata sopi siis profiililtaan meille kyllä. Alun takaaleikkauksesta olen tosi ylpeä, mä juoksin ihan Ransun hännän takaa koska tiesin että niin loivassa putkessa ei kauaa mene ja toiselta puolen en uskaltanut ohjata koska halusin blokata A:n selän taakse. Sitä on meinaan nyt menty sen verran että en olis ihmetellyt vaikka kaikista loitsuista huolimatta Ransu olis valkannut sen. Toisaalta kyllä vika rata kumoaa tämän väitteen mutta siitä sitten lisää. Putken jälkeisen hypyn kaarros vähän venähtää mutta jotenkin se oli odotettavissa. Olis ollut kätevä kun olis opettanut koiralle tuollaisen nimenomaisen tilanteen suorittamisen erillisellä käskyllä. Ehkä korjaan tilanteen Liinun kanssa? Tai eihän se olis myöhäistä opettaa Ransullekaan. Pitäis vaan saada sitä oma-treeni-aikaa.

A-este oli ihan törkeen hieno, nopea ja hyvät kontaktit. Mun valssaus luultavasti kannatti niin sille ei tullut kiusausta loikkia miten sattuu alas sieltä vaan tulla suoraan ja alas asti kun ei viitsi mammaankaan pahki mennä. Sitten tuli kiire. Hitonmoinen kiire. Jäin Ransusta jälkeen ennen putkea ja eihän sillä tuollaisessa putkessa tuolla lähestymisvauhdilla kauaa nokka tohise. Ja kun ajattelin että parempi kun ehdin vasemmalle puolen ohjaamaan ettei tarvi mitään takaaleikkauksia tehdä sitten hypyllä. Tosin tällä vauhdilla mikä meillä oli, se olis voinut toimiakin. Ehdin kuitenkin just ja just Ransun eteen ennen hyppyä :D Tehtiin siis yli puolenvälin puhdasta rataa, kunnes sitten otettiin kielto kepeiltä. Mä en voinut lähteä hypyltä juuri karkuun, koska hypyn ja putken väli oli aika pieni ja oli vaarana että jos putkesta sinkoaa kovin kauas niin ajautuu hypyn väärälle puolen -> hyppää kohti väärään suuntaan. Joten lähdettiin hypyltä yhtä aikaa ja renkaalla Ransu oli jo edellä. Keppikulma oli mielestäni helppo, yksi niitä helpoimpia mitä voi olla sen kannalta miten koira näkee kepit ja miten pystyy taipumaan vauhdissa. Mutta niin vain kävi ettei suullinen käsky saanut hidastamaan tarpeeksi vauhtia vaan Ransu pamautti muistaakseni tokasta välistä läpi. Eli arvioin ilmeisesti väärin laskeutumispaikan renkaalta? Eli ilmeisesti Ransu hyppäsi sen huomattavasti pidemmälle kuin ajattelin ja näin ollen kepit oli jo niin lähellä että eka väli olikin aika vaikeasti. Antti sanoi maaliin tulon jälkeen että ne kepit oli varsinainen kieltoansa ainakin makseilla. Veikkaanpa että medeillä ja mineillä tilanne oli toinen jos koira vaan kepit osaa hakea. Niiden hyppypituudet jäi taatusti lyhemmiksi.

Toisaalta sitten kun alkuun päästiin kepeillä, niin hyvinhän ne pujoteltiin. Se oli mulle jo toinen erävoitto, että kisoissa tehtiin niin hyvät kepit jo toistamiseen. Hyvällä vauhdilla ja loppuun asti. Siis nämä kisat oli mulle muutenkin oikein kunnon tsemppipotku persuksille, että kyllä Ransusta vauhtiakin löytyy, se voi pujotella kisoissa kepit hyvin ja olla muutenkin ihan intopiukeana.

Nooh sitten taas kyllä palattiin maan pinnalle ja törmättiin omaan rajallisuuteen putken jälkeen. En ehtinyt tehdä persjättöä, joten Ransu ehti tulla mun väärälle puolelle. Voi helkutti miten turhauttava virhe minulta ja kielto meille! En kylläkään tiedä että miten ihmeessä olisin mitään valssia ehtinyt tekemään tuon hypyn jälkeen jos olisin sen persjätön ehtinytkin tehdä, niin että pieni uudelleen arvioinnin paikka siinä. Ehkä olis sitten pitänyt vaan leikata takana ja toivoa että koira kääntyy hyvin oikealle sen avulla ja sitten vielä viedä omaa linjaa reilusti oikeaan. Kymppi siis tältäkin radalta ja aika saman verran yliaikaa kuin eka radalta. Kepeillä otettiin viitisen sekuntia ja menihän tuossa hypyllä varmaan melkein toinen. Että me oltais oltu kyllä tälläkin radalla ihan hyvissä ajoissa jos puhdasta rataa oltais vedetty.

Kolmas rata:

Kolmas ratakin oli agilityrata ja mulla ajatus että nyt pitäis se tulos saada. Voishan siihen olla mahdollisuus kun ohjaaja ei tekis niin tuhannen typeriä virheitä kuin mitä se teki. Alun hyppyjen ohjausvalinnoista olen kuitenkin ylpeä. Kuulin monen miettivän ja tuskailevan että miten saa koiran kolmoshypylle. Minä olin kuitenkin nyt pätevä ja katsoin koiran laskeutumispaikan kakkoselta. Se oli juuri kolmoshypyn siivekkeen kohdalle eli jos koira hyppää niin pitkästi eikä tiedä käännöksestä niin kolmoshyppy ei tule sille edes mieleen suorittaa koska se ei yksinkertaisesti näe sitä. Sen sijaan takana oli kyllä neloshyppy jonka koira näkis oikein hyvin. Niinpä valikoin tarkkaan sijoittumiseni lähtöön ja muistin ne tärkeät varpaat! Kerroin varpaiden ja jalkojen suunnalla Ransulle mikä on kolmoseste ja valitsin vielä tarkkaan käden jolla otan vastaan, ja mehän mentiin tosi hyvin kolmoselle. Antti oli taas pistänyt merkille että tässä oli vähän otettu kieltoja ja hyllyjä... eikä ihme kun katsoi rataantutustumisessa ihmiset aikoi ohjata tuon alun.

Putkelta oli hyppy, jonka olemassa oloa en oikeastaan edes muistanut kun menin radalle. Rataantutustumisessa oli hervoton ruuhka tuossa kohtaa koska siinä mentiin ristiin rastiin ja multa jäi jotenkin puolittain noteeraamatta se hyppy. A:lle mietin hienot vekkaukset ja kaikki mutta en tiedä mikä ihme muhun meni sitten radalla, kun en älynnyt sanoa Ransulle mitään ennen A:ta! Siis nyt Ransu sais kyllä vetää mua lättyyn tästä hyvästä. Eroteltavana on putki ja A-este ja ohjaaja päättää olla sanomatta mitään! Voi juma. Niinpä Ransu ei ota kumpaakaan vaan kiertää putken ja A:n välistä ja A:n alitse. Sitten kyllä heti kiipeää oikealle esteelle kun käskytän "kiipee". Seuraavat hypyt oli kanssa sellainen että mietin pitkään miten ja kummalta puolen ohjaan. Teenkö väliin jotain ja leikkaanko kepeillä (no en! Eihän sitä ole harjoiteltukaan...) vai valssaanko kepeillä. Olin sitten tekemättä niistä kumpaakaan. Annoin Ransulle tilaa laskeutua viimeiseltä hypyltä ja annoin hyvissä ajoin kepit-käskyä että saatais siisti, suora sisäänmeno. Päätin että ohjaan renkaankin vielä oikealta puolen ja irrotan sitten Ransun pussiin jolla voin leikata takana ja vaihtaa puolta. Pussilta käskytin putkeen, mutta jotenkin Ransu ei heti nähnyt tai jotain putkea, koska ekalla käskyllä meni ohi. Korjasi kuitenkin itse samaan aikaan kun minä annoin uuden käskyn.

Putkelta tultiin hyvällä vauhdilla keinulle, ja vitsit että oli hieno keinu! Mun olis vaan pitänyt joko valssata keinulla että pääsen sujuvammin liikkeelle tai sitten pysyä oikealla puolella ohjaten. Nyt mulle tuli kiire putkella ja Ransu tuli väärälle puolen hyppyä ja hyllytti. Se teki kylläkin ihan oikein. Mä olin niin paljon jäljessä, että Ransu ehti tulla mun kans samalle puolen hyppyä, vaikka yritin juostessa kädellä näyttää ja käskyttää takaakiertoa, niin Ransu luki sen ihan oikein käskyksi hypätä hyppy pois päin minusta. Eihän tuollainen ohjaus ole takaakierto-ohjausta nähnytkään vaan Ransu teki aivan oikein. Enkä itsekään olisi voinut oikein muuta, kun valitsin niin huonon vaihtoehdon jo keinulla.Toisaalta, kymppi tai hylly, onko paljon väliä? Olishan me voitu ottaa siitä vielä kolmas kieltokin. Tätä kohtaa olis kannattanut miettiä tarkemmin.

Mulle jäi kisoista tosi hyvä fiilis tuloksista riippumatta. Se varmasti heijastui Ransuunkin. Ransu saa olla itseensä tyytyväinen, se teki taas niin hienosti mitä mä käskin - tai olin käskemättä. Ransu teki hyvät radat, ohjaajalle jäi taas parantamisen varaa. Itse asiassa viime syksynä noin kuukautta myöhemmin me tehtiin silloin ykkösissä tuolla samalla maneesilla tosi hienot radat. Tuskinpa paikalla on väliä, mutta viileällä kisapaikalla ja -ilmalla voi ollakin. Ransu oli kyllä tosi hieno poika ja sai sitten sen mukaan herkkujakin :) Ainakaan viime viikonloppuna se tuskin oli jumissakaan, koska vauhtia riitti ja kepit pujoteltiin hyvin.

Liinu oli kisoissa mukana ja pääsi aina lämppä- ja jäähdyttelylenkeille mukaan. Muuten se odotti lämpimässä autossa ja ilmeisesti jopa ihan kiltisti. Eli sekin oli aika hieno likka :)

Eilisistä treeneistä täytyy kirjoittaa myöhemmin, sillä nyt lähden hakemaan Muschilta muutaman kymmenen kiloa lihoja sun muita, ja taistelen sitten ne jonnekin vielä pakkaseenkin...