25. heinäkuuta 2019

Ruuvin reenailuja

Vähän huonosti on tullut pidettyä päiväkirjaa Ruuvin tai muidenkaan koirien treenaamisesta, tänne tai perinteiseen treenipäiväkirjaankaan. Enimmäkseen oon treenaillut Ruuvin kanssa - yllättäen, koska sehän ei vielä osaa mitään. Tai no, osaahan se jo tavallaan vaikka mitä, mutta ei oikeastaan kuitenkaan mitään. Pohjustanpa tähän hieman asioita, joita oon tuosta Kääpästä oppinut tässä noin vuoden aikana, kun on yhdessä alettu asioita tekemään.


Ruuvi on vähän haastava motivoitava ja palkittava, kun sille sosiaalinen palkka ei merkitse paljoakaan. Namupalkkanakin on käytännössä ihan sama tarjoanko kuivaruokanappuloita vai lihapullia. Niinpä useimmiten tarjoan ensin mainittua, koska niitä on helposti ja varmasti aina kotona saatavana (ja ne sopii namimaatin kanssa yhteen). Lelupalkka ei saa sitä erityisesti innostumaan, muutamia kertoja se saattaa jotain aitoturkislelua repiä, mutta sitten on jo kiireesti vaihdettava lelua. Heittää sille ei oikeastaan kannata mitään, koska Ruuvi omii lelun. Ei edes innostuneena rallattele pitkin kenttää, vaan käy makaamaan lelun päälle ja alkaa kaikessa rauhassa pureskella sitä. Ei ainakaan nosta tai edes pidä yllä hyvää virettä. Lelua ei kiinnosta palauttaa, ihan sama houkuttelenko toisella lelulla, namilla tai en millään, juoksenko pois päin vai mitä teen. Tämä on tietenkin koulutuskysymys, ja varmaan jollain (toko)harrastajalla ois heti idea mitä mä teen väärin. Mutta toisaalta, kun se lelu ei toimi kunnon palkkana, niin miksi käyttää sitä... Prikalta se on lainannut sellaista simpukkalelua, mutta sen idea ei jotenkin ole kolahtanut Ruuviin ainakaan vielä.

Ruuvi on muutenkin tosi itsenäinen, tekee kyllä asioita kun kokee ne itselleen mielekkääksi. Itsenäisyyteen tai johonkin sellaiseen liittyy myös ehkä se, että se käyttää omia aivojaan mielellään ja ratkaisee ongelmia. Erikoista on se, että itse hoksaamiaan asioita se saattaa jaksaa toistaa vaikka kuinka, mutta sitten jotain mihin liittyy selkeästi ihmisen antama ohjaus, niin joskus toinenkin toisto on jo tylsää.  Aksassa Ruuvi tekee asioita enemmän oman tahdon ja harkinnan mukaan (mikä näkyy vauhdissa) kuin suunapäänä ylivireessä. Tai edes toivotussa vireessä. Ehei, kyllä sillä neidillä on ajatus mukana niin kauan, kun treeni pysyy mielekkäänä eikä tehdä liikaa "tylsiä juttuja". Namimaatti on ollut tähän asti paras palkkaaja, sitä kohti Ruuvilla on oikeastaan aika hyvä motivaatio aina.


Ruuvin itsenäisyys ois loistava piirre, kun vaan sen sais käännettyä meille vahvuudeksi. Musta tuntuu, että meidän yhteistyön kehittyminen tulee viemään vuosia. Eikä meidän yhteistyöstä varmaan koskaan tulekaan mitään ohjaajaa palvovaa, vaikka Ruuvi kyllä pokkana tunkeekin sekä tuttujen että vieraiden ihmisten syliin. Senkin se muuten tekee rauhallisesti eikä riehakoiden, vaan tunkee iholle/syliin/nousee vasten vaikka vastapeluri ois siitä mitä mieltä. Ruuvi ei lenkilläkään omasta mielestään tarvi mun jatkuvaa silmällä pitämistä tai seuraamista, vaan mieluummin se valitseekin kulkea kauempana ja käydä näköetäisyydellä välillä pitämässä kontaktia. Sen nyt niin väliksi, jos välillä jää vähän jälkeenkin... Odotan oikeastaan mielenkiinnolla, kun toivottavasti pääsen sen kans ens viikolla pitkästä aikaa paimeneen, että mitä se siellä tekee. No, yhden ainakin tiän: syö lampaankakkaa. Jos kakka ei ois niin äklöä, niin käyttäisin sitä sille treenipalkkana :D


Nih, mitäs me ollaan sen kans treenattu tänä kesänä? No enimmäkseen keppejä! Viriteltiin ohjurit pihalle ja mun missio oli, että niistä on päästävä mahdollisimman pian eroon. Syystä että: 1. ne on niin ärsyttävät värkätä keppeihin yhtä koiraa varten kun treenaa kolmen kanssa, 2. niiden on tarkoitus vaan ohjata koiraa hoksaamaan mitä pitää tehdä ja 3. ois toivottavaa että koira haluais hoksata itse jutun juonen ja oikeasti ajatteliskin mitä tekee eikä vaan seuraa ohjurikujaa aivottomana. Mitä kauemmin ohjurit on mukana, sitä enemmän koira oppii tukeutumaan niihin ja mieltämään ne osaksi estettä. Eikä tarvi ajatella itse! Tässä ohjurien häivyttämisessä onnistuin hyvin, aloin nimittäin vähentää niitä heti toisissa treeneissä. Ekalla kerralla lähti 2 ohjuria pois, seuraavalla kerralla taisin vähentää toiset kaksi. Oisko ollut kolmas tai neljäs treenikerta, kun ohjurit oli vain alussa ja lopussa, ja sitten otinkin ne kokonaan pois. Eikä niihin ole tarvinnut sen jälkeen palata. Tein aina treenin aluksi pari toistoa yhtä "askelta" helpommasta, sitten poistin ohjureita siihen mihin edellisellä kerralla lopetettiin ja sitten poistin niitä taas lisää. Lopputulos: mun mielestä jo nyt kohtuullisen itsenäiset kepit. Ruuvi tietää, mikä sen tehtävä kepeillä on. Toki sillä on lähes joka kerta ollut namimaatti keppien päässä, mutta on se parissa treeneissä ollut vasta hypyn ja hypyn+putken takanakin. Silti se on osannut pujotella helpot jutut.


Viime viikolla yks ilta innostuin kokeilemaan, että mitä kaikkea mä saan sillä teetettyä, että nytpä vähän haastetaan koiraa. No tällai me sit tehtiin:




Vauhtiahan tuohon pujotteluun (kuten kaikkeen muuhunkin) sais tulla lisää, mutta se on treeniaiheena vähän myöhemmin. Pidetään tuota ajattelua tässä hommassa mukana ja lisätään vaikeusastetta. Mä oon tosi iloinen koirasta, joka tuntuu tykkäävän pujottelusta. Mutta ennen kaikkea ois kiva saada koira, joka osaa kepit ilman että mun tarvii lähettäessä olla tosi tarkasti oikeassa paikassa ja liikkumassa oikeaan suuntaan. Noita videon juttuja ei meinaan kaikkia tekis nuo mun 3lk kisaavat koiratkaan, ei ollenkaan tai ei ainakaan noin kaukaa pelkällä suullisella käskyllä ja ensiyrittämällä.

Keppitreenien lisäksi me ollaan tehty erilaisia hyppy-putkitreenejä, tarkoituksena parantaa estehakuisuutta ja opettaa varmuutta. Mulla vaan on kova kiusaus liikkua itse liikaa ja "auttaa" Ruuvia siten, koska se on niin hidas ja mä ehtisin sen kans joka paikkaan mukana jos haluaisin. Tästä täytyis itse oppia pois.

Nyt ollaan aloiteltu kontaktitreenejä maton avulla. Mä oon kapinoinut sitä pahuksen mattoa vastaan monta kuukautta, mutta nyt mulle sen Kurikan Tanja opasti ja perusteli sillai, että katson parhaammaksi nyt ainakin kokeilla. Siitä matostakin mä haluan mahdollisimman nopeasti eroon enkä aio valmistautua tekemään vuosikausia töitä yhden puomin kisavalmiiksi saamiseen. Luotan siihen, että Ruuvi hoksaa senkin jutun nopeasti ja voidaan edetä treeneissä ripeästi.


Ruuvi on tietyllä tavalla aika pedantti noissa oppimissaan asioissa, se tekee sen mistä saa palkkaa ja piste. Jos saa itse tarjota toiminnon ja siitä tulee palkka, sen motivaatio on aika hyvä. Oon oppinu miten sen kans saa kehitettyä opeteltavaa asiaa eteenpäin sheippaamalla. Ruuvilla ei ole (onneksi) niin selvästi sellaista schapemaista tyyliä (kuten serkullaan ja Ransullakin oli), että jos asia on paristi tehty näin, niin johan se nyt on jo nähty ja nyt voikin keksiä jotain uutta höpönlöpöä siihen. Isotätinsä (Liinu) on myös useimmissa asioissa enemmän pedantti kuin kokeileva hömppä, että kun joku asia on näin opetettu niin se sitten on näin (esim. Liinun pysärit!) Hyvä ominaisuus, tykkään. Näin on Ruuvilla ollut ainakin keppien kanssa, se tekee niiden kans todella vähän virheitä. Eli kontaktitreeniin palatakseni, miksei se toimis samoin myös niiden kanssa? Toisaalta tässä voi olla se sudenkuoppa myös tuohon vireasiaan, se omaksuu tuon keskittyneesti tekemisen niin vahvasti kuuluvan siihen juttuun, ettei siihen saa vauhtia myöhemminkään. Jos näin käy, niin sitten me opetellaan agilitya vaan taitolajina, koska nopeus kuuluu tavoitteelliseen kisauralla etenemiseen aivan välttämättä. Jos se vauhti löytyy sen itsenäisen tekemisen kautta ja jos Ruuvi innostuu lajista uudella tavalla, niin sehän on sitten kaikkien tavoitteiden mukaista. Jos ei, niin onhan niitä lajeja muitakin... tai voi olla harrastamatta kovin tavoitteellisesti mitään. Sekin on toisaalta aika kiva ja rento ajatus, johon suuntaan oon Prikan kans päätynyt.


Niin, mitä Prikasta? Sen kanssa todettiin, ettei paimennus ole sen eikä meidän yhteinen juttu. Prikka taas on monessa suhteessa niin Ruuvin vastakohta, että huhhuh. Siitä olen tässä blogissakin kirjotellut monet palat. Se ei joko oikeasti ymmärrä paimentamisesta mitään, ja/tai se haluaa sielläkin ihan liikaa saada ohjeet mitä tehdä. Koska paimennus perustuu koiran luontaisiin vaistoihin ja niiden harjoittamiseen, se homma vaan ei voi toimia, jos ohjaajan pitää yrittää koiralle kertoa mitä sen on tehtävä. Prikka on niin ohjaajapehmeä ja rohkea, että se menee vaikka ison lammaslauman keskelle jos minä käsken (tai se kuvittelee mun haluavan sen menevän sinne), mutta muutapa se ei siellä sitten osaa tehdäkään.


Prikka on myös siitä haastava koira, että kuten aiemmin mainittua, se ei ole kovinkaan pedantti siinä mitä tekee. Sille kaikki on hauskaa hassuttelua, eikä kovin turhan tarkkaa suorittamista. En vaan ole saanut sille näiden vuosien aikana kerrottua, että jos asia X on opetettu sinulle näin, niin sinun pitäis tehdä se aina niin. Eikä tehdä joskus niin ja joskus näin ja mitä nyt mieleen tulee. Prikka nyt vaan on sellainen luonnonlapsi, taivaanrannanmaalari, hyppäpomppa, ilopilleri, pieni kiltti kapinallinen, joka ei taivu tekemään asioita aina samalla tavalla. Helppohan sitä sinänsä on ohjata ja kouluttaa, koska se on hyvin ahne ja miellyttämisenhaluinen. Mutta sen mielestä liian tiukat säännöt ja vaatimukset on tyhmiä juttuja, se mieluiten vaan rallattelis (ja tässä jos jossakin me ollaan Prikan kans juuri samanlaisia!!!). Niinpä en voi edes kuvitella, että se harrastais jotain sellaista kuin toko tai rally! Ei siksi, etteikö ne varmasti ois Prikan mielestä kivoja, ihan varmasti ois kun sais ruokaa ja sais tehä mamman kans! Mutta kun sen keskittymisen taso on sama kuin Liinulla alta puolivuotiaana... Helppo agility on sille mieluista, mutta turha vääntäminen ja kääntäminen ei niinkään.


Entäs Liinu sitten? Mitä mun Elämäni Koiralle kuuluu? Liinuhan treenaa yhtä suurella palolla ja innolla kuin se on aina treenannut. Turha kuvitellakaan, että jos muut tekee, että sen vois sivuuttaa. Enkä haluakaan, koska sen kans on ensinnäkin niin ilo treenata ja myös Liinun mielestä parasta on tehdä mun kans jotain. Se on oikein hyvässä kunnossakin, vaikka ikää on 8v8kk. Mutta tosiasia on, ettei pian 9-vuotiaan kroppa ole kolmivuotiaan koiran kroppa. Liinusta sitä ikää ei juuri huomaa, mutta se pitää silti tiedostaa. Agility on raskas laji, josta joskus joutuu luopumaan.


No mihin nämä pohjustukset viittaa? Siihen, että olen päättänyt siirtää molemmat kisaamaan takaisin ykkösiin. Kiitos kaikille niille, joiden ansiosta tämä on nykyään mahdollista. Meillä ei ole kummankaan koiran kanssa tuloksia tämän vuoden yksilö-SM-kisoihin, ja tuskin päästään joukkueeseenkaan. Piirinmestikset on ens viikonloppuna. Liinu on jo agivalio, se riittää. Prikasta ei rehellisyyden nimissä tule valiota kuin tuurilla. Mulla ei ole kuin yksi syy, miksi kisaisin niiden kanssa kolmosissa: oman taidon ylläpitäminen. Kaikki muut syyt onkin sen puolella, että me siirrytään takaisin ykkösluokkaan. Uskon, että se tekee hyvää niin Prikan kopalle kuin Liinun kropalle. Sieltä ykkösistä kyllä pääsee (ja jos oikein hyvin menee, niin joutuu) takaisin kolmosiin, jos siltä tuntuu ;) Ensin suunnittelin tätä siirtoa siinä vaiheessa, kun Ruuvi aloittaa kisaamisen, mutta koska siihen voi mennä vielä aikaa, niin tämä päätös tehdään nyt. Ei se sen kummempaa ole, oikeastaan aika kivaa :)


Tämä nyt vähän poikkesi otsikon aiheesta, eikä ole nyt edes mitään kivoja kuvia seassa, mutta tänne astihan jaksaa lukea muutenkin vain jos meidän kuulumiset kiinnostaa ;)


Tähän vielä agitypy Liinun kisavideo viime viikonlopulta helteisestä Oulusta:


https://youtu.be/BV051tymlfI



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti